Oi Romeo, Romeo! Miksi olet Romeo, huokaa Julia Shakespearen näytelmässä, ja seuraavaksi puuskahtaa, kielitieteilijöiden tyrmistykseksi: Mit’ on se nimi? Mitä ruusuks kutsut / Yht’ ihanasti toisin nimin tuoksuu*. Pilkunviilaajana olen usein kuullut vastaavia argumentteja vähemmänkin romanttisissa tilanteissa: onko se nyt niin tarkkaa, mitä sanaa teoksesta tai esityksestä tässä tiedotteessa/apurahahakemuksessa käytetään? Eikö kaikkea voi viime kädessä paketoida ja markkinoida röyhkeästikin? Eihän se sisällön laatuun vaikuta!
Entä mitä, jos se vaikuttaakin? Trendikkäitä sanoja, ilmaisuja, hashtagejä on kulttuurialalla yllin kyllin, ja ne kuuluvat tapoihimme verkostoitua ja rakentaa yhteistä todellisuutta, taidemaailmaa. Yleensä niiden merkitys laimentuu nopeasti liiallisen käytön johdosta, ja esimerkiksi sanat inklusiivinen ja immersiivinen näyttävät nykyään sopivan mitä klassisimpiinkin kulttuurisäätiöiden rahoittamiin hankkeisiin. Toiset termit taas ankkuroituvat niin syvällisesti tapaamme puhua taiteesta, että niiden vaikutus saattaa ylettyä alamme rakenteisiin.
Niin kuin ruusut, nämä sanat juurtuvat hitaasti, enkä olen ihan varma, milloin jouduimme kaikki tapahtumien tekijöiksi ja yleisöiksi. Konsertit, näytelmät, rave-juhlat, taidenäyttelyt, luennot, jääkiekko-ottelut, festivaalit, messut, unohtamatta pikkujouluja ja hautajaisia, mikäpä ei ole tapahtuma? Suomessa voi opiskella tapahtumahallintaa ja tapahtumaviestintää, jotka avaavat laajat työllistymismahdollisuudet, sillä onhan tapahtumateollisuus mitä dynaamisimpia palvelutalouden sektoreita – kun pyrimme puhumaan kulttuurista positiivisena taloudellisena vaikuttajana, useimmiten tarkoitamme oikeasti ns. tapahtuma-alaa.
Tämä tapahtuma-sanan tuottoisa käyttö on suora käännös englanninkielisestä event-ilmaisusta, joka on aina 1900-luvun alusta lähtien kasvanut helpoksi kaikenkattavaksi nimikkeeksi. Sehän mainostaa itseään: esityksiä on joka ilta, mutta tapahtumaa ei halua ohittaa, se on ainutkertainen ja sisältää elämyksen lupauksen. Tapahtuma on muutenkin täydellinen tuote: sen uniikkisuus oikeuttaa korkean hinnan ja takaa matalat varastointikustannukset. Näin on laita ainakin Ruisrockin ja ystäväni häiden suhteen, mutta sopiiko tämä ajattelu kaikille ’tapahtumille’? Niiden käsitteleminen yhtenäisenä kategoriana vaikuttaa konkreettisesti resurssien hallinnointiin.
Myös Helsingin kaupunki säätää saman Tapahtumasäätiön kautta Musica Novan uuden musiikin konsertteja ja Silakkamarkkinoita. Miksi ei, jos monen kulttuurimuodon jaettu hallinto ja näkyvyys tarkoittaa, että ilmiöt tukevat toisiaan. Mutta tukeeko niiden ajatteleminen tapahtumina niiden monipuolisia tarpeita? Tapahtumassa kuuluu tapahtua, se herättää spektaakkelin odotuksen ja luonnollisesti viestii itseään sellaisena sosiaalimediassakin, eikä tämä välttämättä sovi kaikille kulttuurikokemuksille. Tapahtuma on myös sisimmiltään tilapäinen: pitkät kehitysprosessit, tutkimustyö, kestävä tuotantomalli ja pysyvät yhtyeet ja laitokset eivät kuulu sen hallinnolliseen logiikkaan. Kokeellisen taiteen ja isoja voittoja tavoittelevan viihteen välillä ei ikinä ole ollut ylipääsemätöntä muuria – mutta pelkästään markkinoiden ehdoilla toimiminen ei suosi ilmaisumuotojen monipuolisuutta.
On joskus ollut käänteentekevää löytää yhteistä sanastoa, joka rakentaa siltoja praksiksien väliin: musiikin, tanssin, teatterin, sirkuksen ymmärtäminen yhtenä esittävien taiteiden kenttänä helpottaa poikkitaiteellista toimintaa ja sen rahoittamista; sana kulttuuri edistää hedelmällistä tapaa ajatella kaikkia henkisiä tarpeitamme jatkumona. Mutta toimivaan sanankäyttöön kuuluu myös, että sanat eivät löysää otettaan asioista. Kun näin käy, ovat yhteiskuntaamme uhkaavat vaarat huonoja esitystuontantomalleja paljon vakavimpia. Saksalainen filologi Victor Klemperer paljasti vuosina 1933–1945 kirjoitetuissa merkinnöissään Lingua tertii imperii (Kolmannen valtakunnan kieli), kuinka vaarallista poliittista maastoa on kieli, jota heikentävät jatkuvat hyperbolat, lainasanat ja teknokraattinen mongerrus.
’Tapahtumiin’ on suomen kielellä joskus viitattu sanalla, joka nykyään muistuttaa valitettavasti lähinnä huonoa kuohuviiniä ja liian kireitä kenkiä, mutta kuvaa vähän eloisammin, mitä kaikkea taide- tai juhlakokemus voi olla: tilaisuus. Julia hyvä, kyllä nimillä on osansa ruusujenkin tuoksuissa!
* Suom. Paavo Cajander.
Kirjoittaja on ohjaaja ja libretisti
