Musiikin historia alkoi muistamisesta ja nuotinnuksesta, jota kautta ohjelmisto löysi erilaisia yhteisöjä. Soittimien ja tilojen kehitys mullistui teollisen vallankumouksen aikakaudella. Äänentoiston myötä konserttisalin akustiikka ei ollut enää ainut ratkaiseva asia. Julkinen tila musiikille tarkoitti, että kaikilla oli mahdollisuus päästä osalliseksi jotain, joka aiemmin oli suljettujen ovien takana. Tänään uudet yleisöt rakentuvat kännyköitten eri applikaatioiden varaan.
Ooppera saa usein kuulla olevansa elitistinen taidelaji. Kyseinen syytös otetaan naftaliinista, kuin halutaan provosoida. Onko syytös relevantti ajassa, jossa lähes koko perusohjelmisto on kuultavissa youtubessa? Nykymusiikin vaikeutta on niin ikään jo kauhisteltu yli sata vuotta lähes samoin argumentein, vaikka teknologiassa ja yhteiskunnassa on ehtinyt tapahtua pari murrosta kyseisenä aikana.
Wagnerin ja Verdin oopperat sävellettiin aikakaudelle ennen äänentoistoa ja taltiointeja, jossa vain parempi luokka pystyi kokemaan teokset, joko yleisönä kaupungissa, tai kotona maaseudulla itse soittaen pianopartituurista. Henkilökohtainen kokeminen oli silloin etuoikeus, joka linkittyi yhteiskuntaluokkaan. Se tarkoitti jotain hyvin toisenlaista kuin tänään kuin kuuntelemme rennosti iPodeilla Wotanin murheita punttisalilla ja kesämökillä.
Teknologia on demokratisoinut ja tuonut ohjelmiston kaikkien ulottuville. Elitismikeskustelu sivuttaa usein digitalisaation ja uudet kuluttamistavat. Tänään koemme monella lailla eri asioita: tunnelma voi olla hikinen yhtälailla smokissa Festspielhausissa Bayeruthissa tai verkkareissa salilla Ivalossa. Jos johtoaiheet tuntuvat vaikeilta, tietoa löytyy lähes jokaisesta applikaatiosta. Positiivista vanhaissa elitismisyytöksissä on, että ne todentavat halun istua läsnä esityksessä permannolla, koska sieltä saa parhaat kuvat jaettavaksi instaan. Keskustelu taloista, festivaaleista ja tulkitsijoista onkin yksi monista tasoista kokemisessa.
Lyhytjännitteisyyden ajalla kännykkä on tunteiden leffasali, musiikkifestivaali, parisuhdealusta, terveysmittari ja pankkikortti.
Koemme siis yhdessä esityksessä, itseksemme ja ystäväpiirissä kotisohvalla. Jotkut hifistelevät viimeisimmällä teknologialla, jotkut haluavat kuulla vanhoja LP-levyjä. Yhdessä ja yksin kokeminen on muuttunut tavalla, jota kukaan ei olisi uskaltanut unelmoida. Sosiaalisen vahvistumisen palauteluupista on tullut lehtikritiikkejä tärkeämpi monelle.
Tässä kokemisen monimuotoisuudessa viihde ja taide eivät enää todellisuudessa taistele toisiaan vastaan. Molemmat ovat jo vähemmistössä loputtoman ärsyketulvan edessä. Jos kokemisen aikakausia voi jaotella suureleisesti, voisimme puhua Ted Gioian sanoin hitaasta ja perinteisestä, modernista ja nopeasta sekä nykyisestä pirstaleisesta dopamiiniajasta, joka hyödyntää haavoittuvuuksiamme. Lähes kaikki taide ja viihde on tuotettu edellisille aikakausille, jossa jatkumoiden rakentaminen on oleellista tarinan kehitykselle.
Lyhytjännitteisyyden ajalla kännykkä on yhtä lailla tunteiden leffasali, musiikkifestivaali, parisuhdealusta, terveysmittari ja pankkikortti. Puhumme digitaalisesta Wunderkammerista, joka mullistaa edelliset ravinto ja ärsykeketjut siinä, miten asioita luodaan ja koetaan. Dopamiiniajan tai post-viihdeajan applikaatioiden suuromistajat ovat kiinnostuneita enemmän koukuttavista elämyksistä kuin kulttuurin ja viihteen merkityksestä tai sisällöstä. Toivottu osallistaminen ei välttämättä tarkoita hiljentymistä jonkin merkityksellisen kokemuksen tai rituaalin edessä. Se ei enää tuota tarpeeksi. Näitten tulevaisuuden haasteiden edessä viihteen ja taiteen kannattaisi työskennellä yhdessä, koska samalle museo-osastolle ne kuitenkin päätyvät.
Johan Tallgren
