1.
Pinokkio on erinomaisen rasittava teini – eli siis aivan tavallinen teini. Hänet veistetään puusta. ja kun pojankloppi on valmis, kiittääkö hän isäänsä, yksinäistä reppanaa, joka epähuomiossa sai aikaiseksi elävän nuken? No ei. Poikaa ottaa päähän isän surkeus, ja sietämättömintä on se, että isä on köyhä. OMG, köyhä! Pinokkio haluaa rahaa, nautintoja ja mukavaa elämää – eikä todellakaan halua käydä koulua.
Philippe Boesmansin ooppera Pinocchio oli tämän kesän tapaus Aix-en-Provencen festivaalilla. Aixin ja Brysselin La Monnaien yhteistilaus on jatko festivaalin jokavuotiselle traditiolle esittää uutta ja ennen kuulematonta, ottaa aitoja riskejä ja satsata laatuun valtavia summia. Tästä syystä Aix on edelleen maailman oopperafestivaalien ehdotonta eliittiä.
Joël Pommerat on kirjoittanut libreton Carlo Collodin klassikkotarinan pohjalta, ja Pommerat myös ohjaa esityksen. Tämä Pommerat on Ranskan teatteritaivaan kuumin nimi, kaikkialle ehtivä energiakasauma, joka kaiken muun ohella viettää joka kuukausi runsaan viikon Arlesin kaupungin vankilassa tekemässä teatteria vankien kanssa.
Pinocchio on riemastuttava, surullinen, traaginen, pelottava ja ironisen etäännyttävä kaksituntinen, jossa Disneyn klassikko unohtuu heti alkuminuuteilla.
Säveltäjien ikinuoruus ei lakkaa hämmästyttämästä. Boesmans on 81-vuotias (siis vuoden nuorempi kuin suomalainen kollegansa Aulis Sallinen, ikinuori hänkin), mutta kirjoittaa verevää musiikkia ja jaksaa esityksen jälkeen hölkätä ongelmitta lavalle ottamaan vastaan suosionosoitukset.
Huippukuntoinen nykymusiikkiyhtye Klangforum Wien hoitaa suvereenisti Boesmansin partituurin, joka on täynnä alluusioita eri tyyleistä ja oikeastaan kaikista mahdollisista musiikeista. Jotkut kriitikot moittivat säveltäjää oman äänen puuttumisesta, mutta mihin tarvitaan ”omaa ääntä”, jos musiikki imee mukaansa, synnyttää valtavan määrän mielikuvia ja palvelee suvereenisti itse satua?
Lastenooppera? Ei todellakaan. Aikuistakin välillä pelottaa, koska Pinokkion tarina on ravisuttavan aito ja nykyaikainen.
2.
Aix-en-Provencen festivaali on maailman johtavia oopperafestivaaleja ja kuten tällaiset tapahtumat aina, sitä syytetään rutiiniomaisesti elitistisyydestä. Toki syytteissä on sikäli perää, että kalleimmat liput maksavat 270 euroa ja yleisön sosioekonominen asema lienee tavallista rahvasta reilusti korkeampi.
Toisaalta, tarjolla on myös lippuja 30 eurolla, kunhan muistaa tehdä varaukset ajoissa. Festivaali onnistuu vuosi vuoden jälkeen myymään kaikki lippunsa, levittäytymään Aixin kaupungin kaduille, tuottamaan lukuisan määrän ilmaistapahtumia – ja tuomaan rahaa kaupungin matkailuyrittäjille valtavat määrät.
Sekään ei haittaa festivaalin menestystä, että ilmojen puolesta täällä ei tarvitse jännittää, hotelleja riittää joka lähtöön – eikä ranskalaisissa viineissä ja gastronomisissa ilotulituksissa ole moittimista. Lisäbonuksena Välimerikin on puolen tunnin ajomatkan päässä.
Elitismiä? Kyllä vain, laadun elitismiä.
3.
Montrealissa, Kanadan toiseksi suurimmassa kaupungissa ja samalla maailman neljänneksi suurimmassa ranskankielisessä kaupungissa, kuulen keskellä kuivahkoa konferenssia briljantin määritelmän identiteetistä globaalissa maailmassa. Asialla on runoilija ja monitaiteilija Ahmed ”Knowmadic” Ali, joka kertoo tarinansa kuin paraskin stand up -koomikko.
Somaliassa syntynyt mutta pikkupoikana Italiaan perheensä kanssa muuttanut Ahmed jatkoi varhaisteininä Kanadaan, jossa oli koululuokan kummastelun ja kiusaamisen kohde, koska puhui täydellistä italiaa mutta ei sanaakaan somalin kieltä, englannista tai ranskasta puhumattakaan. Nyt aikuisena hän puhuu englantia äidinkielenään, on naimisissa puoliksi vietnamilaisen, puoliksi filippiiniläisen naisen kanssa ja yksi tytärkin on jo saatu aikaiseksi. ”Mikä mahtaa olla tyttäreni identiteetti?”, Ali hauskutti yleisöä. No, kaikkea mitä edellä on mainittu ja tietysti myös kanadalaisuus, joka sekin on monimutkainen kimppu asioita ja arvoja.
Montrealin taidelaitoksia arvostellaan niitäkin tämän tästä elitismistä. Ehkä juuri siksi kaupungissa on vuosikausia järjestetty ”culture pour tous” (Kulttuuria kaikille) -nimistä tapahtumaa. Joka syyskuu yhtenä viikonloppuna kulttuurilaitokset tarjoavat yli 3000 ilmaistapahtumaa, ja erityisfokuksessa on mahdollisuus tutustua taidemaailman kulissientakaiseen elämään. Yleisöä kertyy yli 200 000 joka vuosi. Olisiko tässä ajatusta Helsingille tai muille Suomen kaupungeille, ainakin siinä tapauksessa, jos syytöksiä elitismistä taas kerran heitellään?
Kai Amberla
