Kohti kiltteyttä

 
No niin, nyt niitä alkaa tulla: tutkimuksia korona-ajan vaikutuksista taide-elämässä ja koko kulttuurin kokonaisuudessa. Tämä on hyvä uutinen, sillä toistaiseksi olemme vain arvailleet, valittaneet, ahdistuneet, uupuneet, kyllästyneet, kyynistyneet ja heitelleet sarkastisia kommentteja. Ehkä vähitellen on myös analyyttisen tiedon aika.
Ensimmäinen huomio: kaikissa maissa kulttuuritapahtumat suljettiin ensimmäisenä, ja kaikkialla vauriot ovat samansuuntaisia. Väite siitä, että Suomi olisi kohdellut taide-elämäänsä jotenkin muita maita julmemmin, on täysin väärä. Koko alan kipukohdat ovat nyt näkyvissä: epätyypilliset työsuhteet, freelancereiden putoaminen tukijärjestelmien väliin ja ylipäätään epäselvyys siitä, katsotaanko taide elinkeinoksi vai epämääräiseksi puuhasteluksi. Julmaa on ollut kaikkialla, ja äänekäs uhriutuminen ja syyllisten etsiminen on epidemian tässä vaiheessa pelkästään uuvuttavaa eikä johda mihinkään.
Toinen huomio: Kaikki on vielä vasta alussa, ja tutkimuksetkin ovat edelleen enemmän kyselyihin ja tilastoihin pohjautuvaa pohdiskelua. Mitään varmuutta pysyvistä vaikutuksista on mahdoton ymmärtää. Kaikkialla hoetaan nyt muutosta ja sen välttämättömyyttä. Samalla pohditaan, että muuttuuko mikään sittenkään. Jo pelkästään turismin vauhdikas elpyminen viittaisi siihen, että lopulta juuri mikään ei muutu. Vai muuttuuko?
 
Pitkän uran festivaalijohtajana Kanadassa ja Britanniassa tehnyt Anthony Sargent julkaisi loppusyksystä laajaan kyselytutkimukseen perustuvan analyysin, jota tämän vuoden puolella vielä täydennetään. Mitään ihmeellisiä uusia oivalluksia ei Covid-19 and the global cultural and creative sector -tutkimuksessa tullut esiin, mutta kiinnostavia ajatuksia globaalilta taide-eliitiltä on nyt saatu kirjattua.
Ehkä merkittävintä on lähes kaikkien taidelaitosjohtajien puhe kiltteydestä, empatiasta ja solidaarisuudesta. Koronan yksi hämmästyttävimmistä seurauksista on ollut se, että ennen verisesti keskenään kilpailleet toimijat ovat tukeneet toisiaan, empatiasta on tullut aito arvo, ja moraalista puhutaan aivan eri sävyyn kuin ennen. Jopa Broadwayn tai West Endin kaltaisissa umpikaupallisissa taidelaitoksissa on muistettu, että kaikki riitoja ei aina tarvitse ratkaista kalliiden juristien johdolla. Taidemaailma on pandemian aikana verkottunut aiempaa huomattavasti paremmin keskenään, ja tästä saattaa tulla pysyvä ilmiö.
Vahva viesti on sekin, että taide ei enää koronan jälkeen voi eristäytyä muusta yhteiskunnasta. Kaikkia länsimaita yhä rajummin vaivaavat mielenterveysongelmat ovat myös taidemaailman ongelmia. Taiteen on oltava määrätietoisesti mukana taistelussa disinformaatiota vastaan. Taidemaailma ei voi enää teeskennellä, että ilmastokriisi ei koske sitä.
Ja ehkä vahvin opetus on se, että saavutettavuus ei enää voi olla vain kaunis käsite markkinointimateriaalissa tai verkkosivujen Lue lisää -osiossa. Saavutettavuuden (eli että kaikenlaiset ihmiset kaikenlaisista lähtökohdista voivat osallistua) eteen on tehtävä valtavasti työtä. Korona on lisännyt rajusti ihmisten epätasa-arvoa ja kohdellut erityisen julmasti niitä, joilla jo muutenkin oli vaikeuksia selviytyä. Onko vaikkapa sinfoniaorkestereilla, festivaaleilla tai oopperataloilla jokin strategia tasa-arvon lisäämiseksi? Jos on, niin millainen?
 
Ja sitten tietysti digitaalisuus, josta on kyllästymiseen asti puhuttu koronan yhteydessä. Vahva konsensus vallitsee siitä, että hybridimallit ovat uusi normaali ja pysyvä ilmiö. Ne eivät korvaa perinteisiä malleja, mutta tuovat vahvan lisäarvon kaikkeen taiteellisen tuotantoon. Ja toisin päin: yksikään toimija ei enää voi jättäytyä pelkän ”liven” varaan, tai ainakin näin tehdessään ottaa valtavan riskin joutumisesta unohduksiin. Digitaalinen osaaminen on tehnyt koronan pakottamana valtavan harppauksen, ja vaikka tekemisen taso on vaihdellut todella huonon ja erinomaisen välillä, vasta nyt aavistamme, mitä kaikkea sitä kautta voi saavuttaa
Suhde yleisöön on muutoksessa, tai ainakin saattaa olla. Tuleeko vanha yleisö takaisin? Entä tuleeko uusia yleisöjä tilalle? Todennäköistä on, että varsinkin nuorempi, someajassa kasvanut yleisö ei enää suostu passiiviseksi massaksi, vaan haluaa olla aidossa kontaktissa toiminnan ja tekijöiden kanssa. Mitä tämä käytännössä tarkoittaa, sitä eri toimijat joutuvat nyt pohtimaan ja siihen investoimaan.
Kai Amberla