Itseriittoisuudestaan tunnettu Suomen suurin päivälehti uskalsi marraskuun lopussa pohtia kriitikoidensa vastuuta, kimmokkeena kriitikko Antti Majanderin tavanomaista ilkeämpi Finlandia-palkintoehdokkaan teilaus. Tai niin kuin kriitikko itse sanoi: tarkoitus ei ollut haukkua kirjailijaa vaan valintalautakuntaa, joka teoksen oli hyväksynyt Finlandia-ehdokkaiden kaanoniin. Näin varmaan olikin: yleensä varsin tyyni ja harkitseva kriitikko oli tuohtunut siitä, että kelvoton teos sivuutti monet muut paremmat romaanit. Harmi vain, että siinä sivussa kirjailija – joka oli täysin viaton päätymisestään ehdokkaaksi – heitettiin linja-auton alle.
Tuli taas mieleen ikuisuuskysymys siitä, onko kritiikin tarkoitus varoittaa kuluttajia huonoudesta vai houkutella erinomaisen äärelle. Onko kritiikin kerrottava selkeästi, mikä on hyvää ja mikä huonoa?
Helsingin Sanomien aluevaltaus oli kannatettava: kritiikin kritiikki on tarpeellista, vaikka se ehkä äkkiä ajatellen tuntuu huvittavalta. Ei ole ollenkaan pahitteeksi, että toisten ihmisten hengentuotteiden arvostelemisesta elantonsa saavaa myös itseään välillä arvostellaan (tämä koskee tietysti myös toimittajia ja kolumnisteja).
Itse olen aina pitänyt kritiikki-instituutioita aivan keskeisenä toimijana valtavassa taideviidakossa ja surrut sitä, että kritiikille on niin vähän tilaa valtamediassa. Tämä on luultavasti varsin epämuodikas ajatus, mutta vain kritiikin kautta tolkuton määrä kirjoja, kuvataidetta, musiikkia ja muuta taidetta asettuu edes jonkinlaiseen kehikkoon. Ja vaikka Hesaria on aina hauska haukkua, se on kuitenkin edelleen korkeatasoisin suomenkielinen foorumi, jossa aidosti yritetään tätä arvottamista tehdä.
Epäilen, että korona-aikana kritiikin rooli on ollut – tai olisi ollut, jos sillä olisi enemmän foorumeita – entistäkin tärkeämpi ihmisten yrittäessä keksiä tekemistä kodeissaan, kun kodin ulkopuolella ei tapahdu oikein mitään.
Mutta ehkä varovasti ajattelen niin, että kriitikon ei tarvitse varoittaa kansalaisia tarttumasta huonoon teokseen. Olisiko viisaampaa yksinkertaisesti vaieta huonosta ja käyttää rajoitettu palstatila hyvän esiin nostamiseen? Näin helppoa se ei tietenkään ole. Jos asemansa vakiinnuttanut taiteilija tekee jotain kriitikon mielestä kelvotonta, on siitä tietysti syytä kertoa. Mutta että kriitikko käyttää huonoa kirjaa välineenä arvostellakseen jotain muuta tahoa – kuten tässä tapauksessa Finlandia-raatia –, se menee ehkä liian pitkälle.
Tosin turha tässä on hurskastella: myönnän itsekin olleeni lukuisia kertoja turhan ilkeä niin puheissa kuin kirjoituksissakin, useimmiten siksi, että ilkeys on helppoa, analyyttisyys vaatii työtä. Ja kriitikoillakin on huonot päivänsä.
Mutta hyvän äärelle johdattava kritiikki on aina arvokasta. Kerron kaksi esimerkkiä.
Jukka Isopuron Helsingin Sanomissa marraskuussa julkaistu arvostelu säveltäjä Antti Auvisen sävellyksiä sisältävästä levystä (Radion sinfoniaorkesteri johtajanaan Hannu Lintu) oli malliesimerkki kritiikistä, joka taustoitti, antoi lisätietoa, analysoi, suhtautui kunnioittavasti, oli utelias, oli nähnyt vaivaa, ei ollut ajattelussaan laiska. Ja mikä tärkeintä: kirjoitus houkutteli välittömästi laittamaan Auvisen levyn levylautaselle (eli nykyaikana klikkaamaan Spotifyta), kuuntelemaan, pohtimaan, ajattelemaan. Jos arvosteluille pitäisi antaa tähtiä (joka levyjen ja teatteriesitysten suhteen on monen median vastenmielinen käytäntö), antaisin tälle arvostelulle viisi tähteä. Tunsin viisastuneeni, ja mikä parasta, kiinnostuneeni jostain, jota en välttämättä muuten olisi huomannut tai edes tiennyt olevan olemassa.
Toinen esimerkki: Tommi Melender kirjoitti joulukuussa ilmestyneessä Parnassossa Kristiina Carlsonin uudesta, vain 90-sivuisesta romaanista Eunukki. Myönnän: en edes tiennyt, että Carlsonilta on ilmestynyt lähes 10 vuoden tauon jälkeen uusi teos. Analyyttisen ja tarkan arvionsa lopuksi Melender kirjoittaa lähes runollisesti: ”Kirjan sulkee hymy huulilla, ja pian sen haluaa ottaa uudestaan käteen, selaillakseen ja ihastellakseen. Parhaat kirjat eivät tyhjene lukemalla.”
Tuollaisen lauseen jälkeen on suorastaan pakko mennä kirjakauppaan ostoksille.
Kai Amberla
