Luin aavistuksen huvittuneena edellisen kolumnini, jossa kirjoittelin ”200 vuotta sitten kuolleista saksalaisista miehistä”, joiden musiikkia aina vain soitetaan isolla joukolla ja vielä isommalla budjetilla. No, vaikka pandemia ei näytä millään päättyvän, ovat rajat sentään pikkuhiljaa avautuneet ja tavallisen passin sijaan koronapassi antaa siivet selkään. Siksi löysin itseni jonkin aikaa sitten Berliinin Konzerthausista kuuntelemassa Karina Canellakisin johtamaa Rundfunk-Sinfonieorchester Berliniä, ohjelmassaan erittäinkin kuollut saksalainen mies, nimittäin Johannes Brahms ja hänen ensimmäinen sinfoniansa.
Tämä olikin jo päässyt unohtumaan. Hieno orkesteri, muhea akustiikka ja päälle jyrisevät sointumassat: voiko olla mitään parempaa?
Eläköön siis kuolleet saksalaiset äijät! Ja eläköön se traditio, että sadan ihmisen kollektiivi edelleen synnyttää niin vahvan tunnereaktion ja elämyksen, että sitä on mahdoton sanallistaa. Ja eläköön myös se perinne, että eihän tämä touhu halpaa ole, mutta ilman sitä emme halua elää.
Mutta unohtukoon silti se perinteeksi kasvanut luulo, että vain kuolleet äijät saavat konserttisalit täyteen.
Tätä kirjoitettaessa keskustelu käy kuumana tulevien vuosien kulttuuribudjetista. Melko sotkuisten vaiheiden jälkeen ensi vuoden leikkauslistoista luovuttiin, mutta veikkausvoittovarojen hupenemisen vuoksi iso kriisi lymyää viimeistään vuonna 2024.
Moni taidealalla hokee, että Suomi ei enää ole ”kulttuurimaa”. Asia ei tietenkään ole lainkaan mustavalkoinen, ja jos moista väittää, pitäisi esittää vertailukohdaksi jokin toinen maa, joka on ”kulttuurimaa”. Ja sitten pitäisi analysoida mitä käsite tarkoittaa. Mutta turha toivo: somekeskusteluissa pelkkä mielipide riittää, perusteluita ei kukaan ehdi kirjoittaa. Tätä kaiketi kutsutaan populismiksi.
Ollaan nyt kuitenkin rehellisiä: melkein mihin maahan tahansa verrattuna Suomi on nimittäin edelleen aikamoinen ”kulttuurimaa”, ainakin jos listaa hengissä olevien instituutioiden – teattereiden, orkestereiden, festivaalien, gallerioiden, klubien, museoiden, kirjastojen – määrää ja dynamiikkaa, puhumattakaan loputtomasta listasta erilaisia apurahoja niin taiteilijoille kuin instituutioillekin.
Ja sitä paitsi: melko pitkän ja pitkin planeettaa kuljettaneen urani aikana en ole vielä tavannut yhdessäkään maassa taideammattilaista, joka ylpeästi kertoisi asuvansa kulttuurimaassa, jossa rahaa on tarpeeksi. Joka paikassa kaikki valittavat kaiken aikaa. Ja fakta on se, että Suomi kaikkine puutteineen on edelleen paikka, jonka kulttuuripolitiikkaa moni kadehtii.
Mutta silti: Suomessakin on edelleen hämmentävän vaikeaa saada hyväksyntää ajatukselle, että taide on itseisarvo, hyvän elämän perusta, ainoa kanava kollektiivisten ja yksityisten tunteiden ilmaisuun. Ja vielä vaikeampi on saada hyväksytyksi se, että taide on ihan oikeaa työtä ja elinkeino paitsi taiteilijoille myös lukuisille taiteilijan työn mahdollistaville muille ihmisille.
Luulisin että tästä oli kysymys, kun poliitikot erehtyivät alkusyksystä ehdottamaan hurjia leikkauslistoja kulttuurin ja taiteen eri osa-alueille. Päättäjät eivät yksinkertaisesti ymmärtäneet, että 18 miljoonan – valtiontaloudessa mitätön summa – leikkaus vaikuttaa aidosti ketjureaktion lailla, ja tuhoaa paljon enemmän kuin mitä 18 miljoonalla säästetään.
Ja fakta on se, että Suomi kaikkine puutteineen on edelleen paikka, jonka kulttuuri-politiikkaa moni kadehtii.
Keskimäärin ammattipoliitikot ovat ainakin oman kokemukseni perusteella paljon kulttuurimyönteisempiä kuin yleinen luulo on. Ongelma on ehkä lopulta se, että yksikään poliitikko ei edelleenkään saa lisäpisteitä – äänistä puhumattakaan – profiloitumalla jotenkin epämääräisesti taiteen puolestapuhujaksi.
Taideala on keskusjärjestönsä Kulta ry:n kautta vaatinut kulttuuribudjettia prosenttiin, ja sama tavoite on kirjattu myös nykyisen hallituksen ohjelmaan. Tarkkaan ottaen vaatimus on tämä: Taiteen ja kulttuurin luvun 29.80 osuus on nostettava 1,0 prosenttiin valtion talousarvion kokonaismenoista vaalikauden 2019–2023 aikana. Tämä tarkoittaa n. 110 miljoonan euron lisäystä nykytilanteeseen. Jos prosenttivaatimus toteutuisi, se ratkaisisi ison osan taidealan ongelmista.
Ratkaisu on siis olemassa, se on helppo toteuttaa, jos vain poliittista uskallusta ja halua riittää. Ja paras uutinen on se, että yksi prosentti on niin vähän, että päätös voidaan tehdä vaikka huomenna. Kyse on siis aikuisten oikeasti vain poliittisesta tahdosta, ei mistään muusta.
