Tätä kirjoitettaessa (16.3.) koronaviruksen aiheuttama epidemia on hurjimmassa vaiheessaan ja käytännössä koko Eurooppa alkaa olla enemmän tai vähemmän suljettu. Yhtäkkiä tuntuu siltä, että todellisuus taas kerran jäljittelee taidetta – tieteiskirjallisuudessa ja dystopia-elokuvissahan vastaavia tilanteita on kuvailtu satoja kertoja, mutta aikamoisena järkytyksenä taitaa itse kullekin tulla, että nyt on tosi kyseessä ja kavala, näkymätön vihollinen väijyy hengitysilmassa. Tämä ei siis enää olekaan viihdettä tai taidetta.
Sosiaalisessa mediassa seuraan hämmentyneenä, kuinka lukemattomat aivan järkevät ihmiset paasaavat virukseen liittyvistä asioista, vaikka juuri kellään ei ole minkäänlaista asiantuntemusta epidemioiden suhteen. No, ehkä jatkuva marmattaminen on jonkinlainen keino yrittää unohtaa omat pelot sellaisen asian edessä, jota ei oikein pysty ymmärtämään.
Vielä jokunen päivä sitten luulimme, että taideala kärsii epidemiasta kaikkein eniten, mutta nyt tiedämme, että aivan kaikki alat ovat syvissä vaikeuksissa. Koko yhteiskunta ja siinä sivussa sen taidelaitokset – orkesterit, festivaalit, teatterit, museot, klubit, elokuvateatterit – eivät selviä tästä kriisistä ilman voimakkaita tukitoimenpiteitä ja avustusjärjestelmiä.
Yksittäisillä ihmisilläkin on erinomainen mahdollisuus tukea taidelaitoksiaan niinkin yksinkertaisella tavalla kuin vain jättää vaatimatta rahoja takaisin jo maksetusta konserttilipusta.
Suomella on harvinaisen hyvä onni, että maan johdossa sattuu olemaan älykkäitä ja rauhallisia nuoria ihmisiä. Ja hienoa on sekin, että nykyhallitusta vimmatusti vastustavat ja aiemmin tiukkaa talouskuria ja kipeitä leikkauksia kannattavat poliitikot ovat yhtäkkiä massiivisen elvytyksen kannalla. Hyvä niin. Ilman vahvaa ja keskitettyä valtiota tästä ei selvitä. Toivottavasti tämä pysyy muistissa edes muutaman vuoden kriisin jälkeen. Jos tästä isoja velkoja syntyy, syntyköön. Kyllä ne ajan kuluessa maksetaan.
Kriisit iskevät voimakkaimmin aina kaikkein heikoimpiin. Taidealalla erityisen vaikeassa asemassa ovat kaikki freelancerit, joiden tulot ovat täysin kadonneet moneksi kuukaudeksi eteenpäin. Pulassa ovat myös taiteilijoita työllistävät instituutiot, niin pienet kuin suuretkin, mutta erityisesti pienet, joilla ei ole taseisiin varastoituja rahapuskureita turvanaan.
Surullisinta tässä kaikessa on se, että monet hyvät ja idealistiset suunnitelmat heitetään nyt roskiin ja konkreettiset tavat selviytyä nousevat tärkeimmiksi. Siksi moni merkittävä ääni, niin pelkään, jää vähäksi aikaa kuulumattomiin.
Koska ehdin juuri ja juuri ennen koronan puhkeamista käydä Japanissa (joka nyt tuntuu lähes kielletyltä ja vastuuttomalta asialta), mieleen tulee vääjäämättä kaksi vaikuttavaa elämystä. Ajattelen vaikkapa Japanissa toimivaa True Colors -festivaalia tai muita samankaltaisia yhteiskuntien marginaalissa toimivia taidelaitoksia. True Colors yrittää huomioida kaikki erilaiset väestöryhmät, ja erityisfokuksessa on oppimisvaikeuksista ja autismista kärsivät ihmiset, eri tavoin vammaiset ja monet muut taidemaailman unohtamat ihmiset. He ovat tässä festivaalissa päähenkilöitä, mukana niin yleisönä kuin taiteilijoinakin.
Kiinnostava yksityiskohta on se, että True Colorsin jazz-konserteissa yleisölle jaetaan insinöörien ihmeellisellä teknologialla täytettyjä palloja, jotka värähtelevät musiikin tahtiin. Näin myös kuulovammaiset voivat aistia musiikin rytmit ja väreilyt. Nykyaikaista esteettömyyttä siis parhaimmillaan.
Vielä vaikuttavampi on Taihen-ryhmä, joka koostuu pelkästään eri tavoin vammaisista tanssijoista, koreografinaan ja johtajanaan Japanissa varsin tunnettu Manri Kim. Hänen uusin teoksensa Sandbox Bento on harvinaisen vahvaa, raastavaa ja jopa väkivaltaista fyysistä teatteria. Osalla tanssijoista ei ole käsiä, osalla ei ole jalkoja, ja yhdellä tanssijalla ei ole käsiä eikä jalkoja, mutta se ei estä täysipanoiseen koreografiaan osallistumista. Kyse ei ole tirkistelystä eikä huomionkaipuusta vaan tarinasta, joka ansaitsee tulla kuulluksi.
Kun koronaviruksen aiheuttama tuhoisa kriisi jossain vaiheessa loppuu, toivottavasti nämäkin äänet ja tarinat taas muistetaan nostaa esiin.
KAI AMBERLA
