Helsingin Sanomien kulttuuriosaston tuottaja, kirjailija Jukka Petäjä julkaisi lehden lauantaiessee-palstalla (HS 3.2.2018) kiinnostavan ja ansiokkaan tekstin, jossa hän pohtii romaanin lajityypin ominaisuuksia Juha Hurmeen Finlandia-palkitun Niemi-romaanin yhteydessä syntyneen julkisen keskustelun pohjalta.
Poikkeuksellisen suuri osa kommentaattoreista on pitänyt Hurmeen romaania pikemminkin tietokirjana kuin proosateoksena. Kaunokirjallisuuden lajipuhtaudesta ollaan siis nyt kovin huolestuneita. Petäjä toteaa, että romaanin määrittely sinänsä on vaikeaa: kaikki tietävät, minkälainen kelpo romaanin tulee olla, mutta vain harva onnistuu pyydettäessä sen määrittelemään.
Hurmeen kohdalla ongelma syntyy kahden lajityypin tietoisesta törmäytyksestä: Niemi-romaani sisältää tietokirjoille tyypillisiä ainesosia, faktaa ja historiaa, siinä määrin, että lukija saattaa eksyä ajatuksissaan oppikirjamaisen esitystavan mielikuvista kangistaviin maailmoihin.
Hurmeen Niemi-romaanissa ei myöskään ole selkeää päähenkilön ääntää, johon samastua tai jota opponoida. Taustalla hääriikin salakavalasti lukijansa asteittain lumoava, kirjailijan itse itsestään hurmaantunut julistaja-eetos. Kirjailijan persoonallisen oivaltava huumori tuo kaiken marinadina asiat esille poikkeuksellisen herkullisina.
***
Musiikin lajeista sinfonia on koheesiorakenteena verrattavissa kaunokirjalliseen romaaniin. Jokaisella on uskoakseni molempien lajityyppien kohdalla mielessä jokin oman kokemushistoriansa luoma kuva, toive ja fantasia siitä, minkälainen tulisi sinfonian tai romaanin parhaimmillaan olla. Tähän vaikuttaa lajin historia ja ennen kaikkea kaanon: teokset, jotka historian saatossa on julistettu ja asetettu lajin kunniagallerioihin.
Sinfoniakirjallisuudesta tulee Niemi-ongelman kohdalla ensimmäisenä mieleen Luciano Berion sinfonia, joka sisältää tekstuaalista ja musiikillista materiaalia historiasta; lainamateriaalista kuuluisin on Mahlerin toisen sinfonian scherzo-osa, jota Berio käyttää sumeilematta kollaasiteoksessaan.
Hurmeen teoksen kohdalla Petäjä toteaa yksiselitteisesti, että romaanien sisältämällä faktalla ei ole yleisesti asetettua ylärajaa. Samoin institutionaalisen määritelmän mukaan romaani on romaani, jos kirjailija ja kustantaja niin sanovat; samoin sinfonia on sinfonia säveltäjän niin teoksensa nimetessään.
Esimerkiksi Anton Webernin kymmenminuuttinen, tekstuuriltaan tiivis ja kiteytynyt sinfonia tai Henry Cowellin primitiiviset ja naiivit sinfoniat saattavat olla sinfoniakuluttajalle outoja kokemuksia – jos on mielistynyt vain esimerkiksi Brucknerin ja Mahlerin sinfonioihin.
***
Musiikissa nimiötilanne voi olla myös päinvastainen: Magnus Lindbergin mestariteos Aura on puolestaan leimautunut sinfoniaksi ilman sinfonian nimeä. Kansainvälinen musiikkiyhteisö – kriitikot, säveltäjät, kapellimestarit – on kokenut Aurassa vahvasti materiaalin kiinteyttä, mikä on herättänyt keskustelua teoksen sinfonisuudesta.
Tämä on mielenkiintoista: Lindbergin sävellystekniikan eräs kulmakivi on alusta lähtien ollut motiivinen työstö, josta musiikki generoituu suorastaan itsesimilaarisesti, fraktaalinomaisesti. Aurassa Lindbergin chaconne-tekniikka on teoksen sidosvoima, mutta myös Lindbergin orkestraatio sisältää ratkaisuja, jotka lisäävät eheyden tuntua. Koherenssi synnyttää värin, ja Lindbergin värissä on sitkoa.
***
Suomalaisista viimeaikaisista romaaneista tulee mieleen Markus Leikolan Uuden maailman katu. Suurromaani käy läpi 1900-luvun historian vuosi vuodelta. Leikolan kohdalla ei tietokirjamainen historian painolasti ole noussut puheeksi. Kaunokirjallisuus on aina työstänyt reaalimaailman materiaalia mielikuvituksellisiin mittasuhteisiin, koska muuten me kadottaisimme henkisen painovoimamme tutkia ja kommentoida ihmistä ihmisen kokoisin ajatuksin.
Toinen mieleeni tuleva romaani – lähes tuhatsivuista Leikolaakin massiivisempi järkäle – on Ayn Randin Kun maailma järkkyi. Rand on nimennyt teoksen romaaniksi ja mielikuvituksen rajat ovatkin Randin hoteissa todella koetuksella, niin rehevä hänen mielenmaailmansa on. Itse koen kirjan Randin objektivismifilosofian piilopropagandana, pyrkimyksenä aidosti vaikuttaa maailmankuvaamme eettisen egoismin lisääntymisenä.
***
Maailma etenee usein sopimuksien ja odotuksien mukaan. Kun meille tarjoillaan hernesoppaa, se harvoin on pyttipannua. Taide, jossa työskentelemme tekijänä tai vastaanottajana oman mielemme sisällä, ei saa olla minkään sovitun vanki. Jos luemme Hurmeen romaanin tietokirjana, se on loistavasti kirjoitettu tietokirja. Jos luemme opusta Euroopan rautatieliikenteen historiasta, on mielikuvituksemme vapaa ymmärtämään sen aivan niin kuin haluamme. Matka voi olla todella elämämme suurin seikkailu. Jos kuulemme Beethovenin viidennessä sinfoniassa naapurin remonttireiskan aamuisia askareääniä, sekin on mahdollista. Taide on vapaus.
Kimmo Hakola
