Mitenkähän on, hyvät lukijani – ajatteleekohan moni teistäkin ainakin joskus, että olisi hyvä ”edistää klassisen perinteen ja kauneuden arvostuksen paluuta —— ja osoittaa, että rumalle on olemassa vaihtoehtoja”? Tai onko mielessänne käynyt, että ”uusia niitä tai näitä suunniteltaessa pitäisi ottaa vaikutteita niistä vanhoista historiallisista luomuksista, joita ihmiset rakastavat, jotta uusistakin voisi tulla yhtä rakastettuja”?
Yllä olevat (hiukkasen stilisoimani) lausahdukset eivät kuitenkaan liity säveltaiteeseen, vaikka niitä tarkoitushakuisesti tässä siteeraankin. Näkemykset ovat Arkkitehtuurikapina-blogista, joka peräänkuuluttaa Suomeen kauniimpaa klassismivaikutteista rakennustyyliä. Paljon rumaa ja huonoa rakentamista kuulemma sallitaan ja oikeutetaan sillä väitteellä, että rakennusten pitää meillä aina olla oman aikansa näköisiä. Täydennysrakentamisessakin vannotaan pikemminkin kontrastien kuin eheiden kokonaisuuksien nimeen, kuuluu väite. Uuden täytyy Suomessa aina pakonomaisesti erottua vanhasta.
Kalikka ja älähdys, vai miten se nyt menikään. Nykysäveltäjän mieleen eivät nimittäin voi olla nousematta ne kerrat, joina häntä on lähestytty samansuuntaisilla kysymyksillä (olkoonkin, että arkkitehtuurin aikaansaannosten käyttötarkoitus ei tokikaan varsinaisesti ole sama kuin taideteosten). Musiikkia aktiivisesti kuuntelevat ja syvällisesti tuntevat ihmiset ovat silloin tällöin kysyneet, miksi nykymusiikissa ei oikein ole vaikkapa melodiaa – tai pitkälle edennyt harrastaja on saattanut ihan vilpittömästi miettiä ääneen, miksi sellokappaleeni täytyy olla niin vaikea. Viimeksi vastaava keskustelu käytiin teini-ikäisen kanssa Claude Debussyn pianoteosten äärellä, kun itse ihastelin niiden – niinpä niin – kauneutta. Mikset sinä sitten tee sellaista, kysyi teini – ja esitti ilkikurisesti hymyillen malliksi musiikkini luonnetta. Muutama kummallinen sävel sieltä, toiset pari täältä.
No, aloitetaan nyt vaikka siitä, että ainakin itse toivon totta tosiaan nimenomaan tekeväni jossain määrin ”oman aikamme näköistä” musiikkia. Ovathan klassikotkin nimittäin syntyneet tiettynä historiallisena hetkenä. Myös ne peilaavat tavalla tai toisella syntyajankohtansa yhteiskuntaa ja henkistä ilmastoa, vaikka monia taideteoksia tavataankin pitää ajattomina siinä mielessä, että niistä vaikuttuminen on mahdollista aikakaudesta riippumatta. (Tässä yhteydessä sopiikin sitten muistaa, että tottumus tekee vanhoista teoksista kummasti tutumman ja läheisemmän oloisia kuin uusista.) On kuitenkin pelkästään kohtuullista vaatia, että myös meidän aikamme hengestä ja eetoksesta jäisi jälkiä, joissa luodataan juuri tämänhetkistä inhimillistä todellisuutta.
Näin ajatellen en siis edes voisi tehdä Debussyä ainakaan kovin sisäistyneessä mielessä. Omissa korvissani on myös niin, että aiempien aikakausien tyylipiirteiden liian ilmeinen tai suora hyödyntäminen tuottaa teokseen ”käyttötaiteellisen” silauksen, joka esimerkiksi musiikissa keikauttaa kappaleen ikään kuin eri lajin – kuten viihteen tai elokuvamusiikin – piiriin. Toki on myönnettävä, etteivät kaikki ole tällaisen mekanismin olemassaolosta samaa mieltä – tai ainakaan moni tekijä ei moisesta tunnusta piittaavansa.
Toisaalta en voi tehdä Debussyä siksikään, että Debussy teki sen jo – ja sitä paitsi paljon paremmin. Henkilökohtaisten ideoiden ja oman ilmaisun vaatimus kuuluu musiikin kaikkiin lajeihin ihan päivän poppia myöten. Tyylipiirteitä ja vaikutteita lainataan tietysti suuntaan ja toiseen ihan mistä vain, mutta lopputuloksena olevan yhteiskeitoksen ei sovi liian selvästi muistuttaa mitään aiempaa hengentuotetta.
Nämä näkökulmat selittävät jossain määrin myös soittamisen vaikeutta – soitonopiskelussa kun useimmiten on keskitytty muutamiin tärkeiksi koettuihin tyylikausiin. Nykysäveltäjä sitä vastoin etsii uusia äänenpainoja vaikkapa nyt sitten soittimien (tai ties minkä esineiden) uudenlaisesta käsittelystä aina nykyteknologian monenlaiseen hyödyntämiseen asti. Melodiaa nykymusiikki puolestaan kylläkin usein sisältää, joskaan melodiset elementit eivät kenties rakennu sävellajitunnun varaan.
Entäs se rumuus sitten? Jotenkin kapinablogin sanavalinnasta nousee mieleen perussuomalaisten (sittemmin muka vaalikikkailuksi paljastunut) postmoderni tekotaidekeskustelu muutaman vuoden takaa. Ikään kuin asioista olisi nyt viimein syytä puhua niiden oikeilla nimillä, ja rumiahan ne talot kaikkien mielestä ovat.
Tyydyn toteamaan, että kauneudelle on aina syytä olla vaihtoehtoja.
Lotta Wennäkoski
