Laatu lainehilla

 

Ingeborg, Anna, Heta, Laura Maddalena ja Ruth – siinä muutamia syksyn orkesterikonserttikalenterin säveltäjänimiä. Tendenssi näyttää selvältä jo nopeankin vilkaisun perusteella: ohjelmistosuunnittelussa on nyt entistä enemmän nostettu esille naisten säveltämää musiikkia, oli se sitten kotoisin joko menneiltä vuosikymmeniltä tai nykyajasta. Ohjelmien monipuolistaminen onkin ehdottoman oikea suunta, ja toivoa sopii, että se näkyy pian entistä enemmän myös muunlaisen diversiteetin huomioimisena. Mitä muita tekijäryhmiä on jäänyt varjoon ja millaiset mekanismit heidän musiikkinsa esittämistä kenties tälläkin hetkellä estävät tai vähentävät? Olisiko korkea aika tutustua esimerkiksi William Grant Stilliin tai nostaa vuosien jälkeen esille vaikkapa oman Vladimir Agopovimme mainio sellokonsertto?

 

Esittämistä ja ohjelmointia tarkasteleva keskustelu on tähän mennessä keskittynyt lähes pelkästään tekijyyteen – ja ehkä hyvä niin, ainakin aluksi. Onhan nimittäin aivan olennaista tunnistaa ja tunnustaa erilaisia ääniä ja lähtökohtia niiden kuuluisien kuolleiden valkoisten miesten lisäksi, jotka ovat pitkään kantaneet ”normaalitapauksen” viittaa harteillaan. Tekijähenkilöllä on siis nyt entistä enemmän väliä, mutta itse teoksista on toistaiseksi puhuttu vähemmän. Laatu on noussut argumentiksi lähinnä puolustettaessa sitä, miten ohjelmistoja on pitkään rakennettu. (Puhun nyt tässä yhteydessä laajemmasta joukosta teoksia kuin varsinaisesta ns. kaanonista, joka ymmärtääkseni rajautuu tiukimmillaan lähinnä vain klassis-romanttiseen kantarepertuaariin.) Mitä näennäisen yksinkertaiselta kuulostava laadun tavoittelu ohjelmia suunnitellessa voikaan sisältää?

Ensiksikin on selvää, että laadukkuus takertuu hanakammin siihen, mihin olemme tottuneet kuin siihen, mihin emme. Musiikkimaailma ikään kuin yhdessä ”tietää”, mikä on laadukasta, eikä laatukerhoon päätyneiden laadukkuutta tarvitse enää kerta toisensa jälkeen uudelleen omin korvin arvioida. Tunnettuus on iso laatukriteeri – on ilman muuta varmempaa ohjelmoida teoksia, joihin muutkin jo ovat tarttuneet. Laatumielikuvaa rakentavat tietysti myös tiedotusvälineet ja kritiikki. Kukapa ei kuulijana tai ohjelmoijana kiinnostuisi merkittäväksi saati mestarilliseksi julistetusta sävellyksestä.

Laatu on myös henkilöperusteista – säveltäjän nimi takaa hänen tuotostensakin laadun. Paljon esitetyiltä säveltäjiltä soitetaan (syntymävuosisadasta riippumatta) sekä niitä ”hyviä” että myös vähemmän onnistuneita kappaleita. Tuntemattomammalta taas ei välttämättä soiteta yhtäkään teosta, vaikka jokin kappale olisi kuinka täysosuma. Yhteisesti hyväksytty laatu ei myöskään yleensä kyseenalaistu makuasioiden kautta: teoksen voi hyväksyä laadukkaaksi vaikkei siitä henkilökohtaisesti pitäisikään. Toisaalta jokainen meistä lienee ainakin joskus konsertissa kokenut tunteen keisarin uusista vaatteista – tätäkö nyt sitten tosiaan pidetään merkityksellisenä ja aiheellisena esitettävänä!

Laadun tunnistamiseen voi ohjelmistosuunnittelussa kietoutua myös ajatus toteuttamisen vaivattomuudesta. Peruskokoonpanolle sävelletty nykykappale päätynee esitettäväksi todennäköisemmin kuin teos, joka vaatii lisäsoittimia tai edistyksellistä ja räätälöityä live-elektroniikkaa. Teosten laatua on ylipäätäänkin työlästä tai mahdotontakin arvioida ennen kuin ne ensin pääsevät kuuluviin. Sitä ilahtuneemmin voikin siis näinä aikoina tervehtiä esimerkiksi ”unohtuneiden” naissäveltäjien musiikin esitysprojekteja, joista monet sitä paitsi ovat jo ennen harjoituksiakin vaatineet tavattoman määrän arkistoarkeologiaa, oikolukua sekä nuottien puhtaaksikirjoitusta.

 

Kiinnostava on myös se kantaohjelmiston laatua puolustava argumentti, että sinfoniaorkesterin tulee silloin tällöin soittaa vaikkapa Beethovenia tai Stravinskin Kevätuhri pysyäkseen sointi- ja iskukunnossa. Ajatuskulku osoittaa, kuinka voimakkaasti ja vuorovaikutteisesti perusohjelmiston suosio on sidoksissa klassisen musiikin koulutusperinteeseen ja esittämisen ihanteisiin. On syytä opiskella tiettyä repertuaaria, jotta sen repertuaarin vaatimia teknisiä asioita osattaisiin – jolloin onkin taas luontevaa soittaa ja vaalia juuri sitä perinnettä. Sävellyksen laatu saa siis lisälatausta välinearvosta – teos on niin laadukas, että siitä on muodostunut esityskoneiston kannalta suorastaan välttämätön. Samanlaiseen asemaan olisi kummallista kuvitella mitään nykymusiikkikappaletta.

Millaista laatua painotamme ja valitsemme – sitten kun esiin on toivottavasti ensin päässyt aiempaa useampia ääniä? Luulen, että laatukeskustelu on vasta alkutekijöissään.

Lotta Wennäkoski

 

Lotta Wennäkoski
Author: Lotta Wennäkoski

Lotta Wennäkoski, säveltäjä. Opiskellut musiikinteoriaa ja sävellystä Sibelius–Akatemiassa ja Haagin Kuninkaallisessa konservatoriossa. Wennäkosken henkilöhistoriaan kuuluu myös nuorena Budapestissa vietetty vuosi viulunsoittoa, teoriaa sekä unkarilaista kansanmusiikkia opiskellen.

Edellinen artikkeliVakauden ja vapauden tasapaino
Seuraava artikkeliPopulaaritaidetta, osa 9: Kimaltavaa kauhua