sunnuntai helmikuu 5. 2023

Olennaista, osuvaista

 

Politiikkaa usein vieroksutaan taiteen aiheena, ja näin erityisesti musiikkiteoksia suunniteltaessa. Yhteiskunnalliset teemat eivät kai tunnu tarjoavan tarpeeksi kestävää tai ainakaan ajatonta pureskeltavaa taiteen tarpeisiin – tai sitten ne nyt vain ovat ne jotkut muut, jotka keskittyvät taiteessaan kantaaottavuuteen. Uskonnollis-filosofiset, kosmiset tai mytologiset aiheet tuntuvat ehkä muutoinkin syvällisemmiltä tai ainakin uskottavammilta. Mutta hei – mitäs aikansa elänyttä tai pinnallista tässä nyt sitten muka on, ajattelen lokakuisessa konsertissa kuunnellessani yhdeksänkymmenen vuoden takaisia Hanns Eislerin ja Kurt Weillin lauluja berliiniläisten kabareerunoilijoiden teksteihin. ”Mitä sinä likanaama täällä teet/ meidän valkoisten hihansuidemme joukossa”, huudetaan raitiovaunussa Mustalle Jimille. ”Öljy oli nyt isänmaamme nimi, ja sitä porattiin läpi oman ihomme: Shell!”, maalailee puolestaan toinen tekstinikkari ylikansallisen polttoainejätin aikaansaannoksia.

Kumpaakaan teemaa ei valitettavasti voi moittia kovin vanhentuneeksi. Rodullinen tai kansallisuuteen perustuva syrjiminen on tälläkin hetkellä alituinen ongelma monenlaisissa eri yhteiskunnissa, ja luonnonvaroja hyödyntävien yhtiöiden toiminta on aiheuttanut ja aiheuttaa monenmoisia ympäristökatastrofeja koko ajan. Eikä näiden aiheiden ajankohtaisuus liene sitä paitsi väistymässäkään kovin ripeästi – vain ruusuisimmin ajatteleva utopisti voinee uskoa epäreiluuden tuota pikaa väistyvän koko maapallolta. Kuinka kauan aiheen täytyy siis olla voimassa, jotta se pääsee kestävien joukkoon – riittääkö esimerkiksi sata vuotta vielä mihinkään?

 

Myös toinen Helsingissä soinut lokakuinen konsertti vei ajatukset ajanhermoisiin olennaisuuksiin, toisella lailla vain. Igor Stravinskin sataviisivuotiasta Kevätuhria pidetään yleisesti 1900-luvun merkkiteoksena. Eikä mikään ihme, sillä siinä maaninen pulsatiivisuus yhdistyy odottamattomiin rytmisiin käänteisiin ja ikiaikaissävyinen niekuttelu lyö kättä särmikkäiden sointuvalintojen kanssa. Koko komeuden kruunaa vielä suorastaan ilmiömäinen orkestraalinen kekseliäisyys. Teoksessa ei vielä sata vuotta myöhemminkään tunnu olevan sellaisia ratkaisuja ja valintoja, joita ei voisi nytkin tehdä aikaansaadakseen kohtuullisen uskottavaa uutta musiikkia; Kevätuhrin sävelkieli on edelleen hämmästyttävän relevanttia. Elementtien poimiminen Stravinskin balettia vähän nuoremmasta Edward Elgarin sellokonsertosta taas, vaikkapa, voisi sekin (moniarvoisessa nykyilmapiirissä) tuottaa uskottavanpuoleista nykymusiikkia, mutta tuo musiikki tuntuisi väistämättä pastissimaisemmalta, paluulta. Ehkä viihteeltäkin.

Miksi kevätuhrimaiset elementit eivät sitten tunnu nykymusiikissa liian pastissimaisilta (paitsi tietysti tiukimpien avantgardisti-dogmaatikoiden mielestä)? Oma selitykseni on, että moisista keinovaroista on tullut jonkinlaisia uuden musiikin arkkityyppejä. Monituiset säveltäjäpolvet ovat nimittäin Stravinskin jälkeen (ja ehkä aikanakin) viljelleet hengentuotteissaan samantapaisia keinoja, milloin mitäkin niistä ja milloin missäkin yhteydessä. He ovat käyttäneet ja käyttävät musiikkinsa elementteinä vetävää pulssia ja odottamatonta iskutusta, tai he luottavat lyhyisiin etnissävyisiin melodia-aihelmiin ja ketjuttavat niitä. He kenties hyödyntävät karakterien vastakkainasettelua ja leikkaavat ronskisti tunnelmasta toiseen. Kevätuhri-baletin rakennusaineksista on siis ajan myötä tullut relevantteja yhä uudelleen – kova myöhempi käyttö on osaltaan ruokkinut ja kannatellut niiden relevanssia vuosikymmenestä toiseen.

Kevätuhrista tuttuja aineksia voi myös soveltaa varsin monenlaisiin musiikkeihin ja tyyleihin. Omatkin kappaleeni – ja vieläpä omissa korvissani varsin erilaiset teokseni – ovat tuoneet kuuljoille useammankin kerran mieleen juuri Kevätuhrin, vaikken ole sitä koskaan suunnitellut sivuavani. Toki kyseinen balettimusiikki myös on niin umpikuuluisa, ettei mielleyhtymäjonon eteen kenties ole muita paljon tunkemassakaan.

 

Kevätuhrin relevanssia lisännee myös – nurinkurista kyllä – se seikka, että sen ohjelmallisuus jää lopulta varsin ohueksi. Itsensä kuoliaaksi tanssivan tytön kohtalo kyllä koskettaa, mutta myytti on mukana vain sopivasti, ei kuuntelemisen edellytyksenä. Musiikkihan ilmaisee vain itseään, totesi (jossain muussa yhteydessä) kappaleen säveltäjäkin. Weillin ja Eislerin laulujen ydin taas on juuri niiden sanomassa, eikä musiikkia edes voi irrottaa siitä. Ja kun viesti on edelleen ajankohtainen, ei relevanssin suhteen ole nokan koputtamista. Osuu, osuu ja uppoaa. 

Lotta Wennäkoski

KOLUMNISTIT

12 VIESTIT0 KOMMENTIT
12 VIESTIT0 KOMMENTIT
39 VIESTIT0 KOMMENTIT
28 VIESTIT0 KOMMENTIT
16 VIESTIT0 KOMMENTIT
10 VIESTIT0 KOMMENTIT
1 VIESTIT0 KOMMENTIT
40 VIESTIT0 KOMMENTIT
21 VIESTIT0 KOMMENTIT