Olen aina ajatellut, että musiikki on korvan, mielen ja sydämen asia. Musiikkia ennen kaikkea kuunnellaan. Viime kesä sai minut ajattelemaan toisin.
Seuratessani pianisti Anna Laakson esitystä Nurmeksen Kesäkonsertissa minulle paljastui, että listaltani puuttuu kaksi keskeistä aistimusta. Musiikkia voi myös nähdä ja fyysisesti tuntea.
Se, että näkee elävässä esityksessä muusikon kehon liikkeet, on merkittävä osa musiikkikokemusta. Muusikon kehollinen ilmaisu herättää liikeaistimuksen, kuin kyse olisi kuulijan omista liikkeistä. Jäntevät, rytmikkäät liikkeet valpastavat kokemusta, staattinen olemus saa pidättämään henkeä ja sulavat, soljuvat liikkeet herättävät vapautuneisuuden tunnetta.
Maurice Merleau-Ponty kirjoittaa, että maailma ei ole se, mitä ajattelen, vaan se, minkä elän. Ruumis on minän näkökulma maailmaan. Merleau-Pontyn ajattelussa kehollisuus, kokemus ja olemassaolo nivoutuvat toisiinsa ja ihminen on maailmassa kehonsa kautta. Ruumis on tietoisuuden perusta, havaitseva, näkevä ja koskettava.
Kehollisuus yhdistettynä tilassa risteileviin, yleisöä ympäröiviin ääniaaltoihin luo täyteisen elämyksen. Iho aistii ilmanpaineen värähtelyt ja herkistyneimmillään menee kananlihalle. Aistimus on kuin kosketus, joka on ollut pitkään poissa. Resonanssi humahtaa koko kehon läpi. Naapurini kertoi liikuttuneensa vain nähdessään folklaulaja Kielo Kärkkäisen kitaransa kanssa juuri ennen esitystä, ja eräs kollegani kertoi kiertäneensä kesällä monet urkukonsertit tunteakseen kirkon penkkien tutisevan musiikista. Elävän musiikin kaipuu ja tarve konkretisoituu kouriintuntuvasti kehon ja silmien aistimuksina.
Susanne K. Langerin mukaan taideteokseen pyritään saamaan vital import, elämän tuntu. Yksinään vital import on tässä ajassa sanahelinää ilman elävää esitystä. Kirjoitin keväällä 2020 uutta teosta eräällä festivaalilla vierailevalle ulkomaiselle yhtyeelle. Olin tutustunut ensembleen etukäteen, heidän ilmeeseensä, erityispiirteisiinsä, ja kuvitellut heidän esityksensä lavalla. Poikkeusajan alkaessa festivaali peruuntui ja esitys siirtyi, eikä kesällä 2022 teoksen kantaesittävistä muusikoista ole (ymmärrettävistä syistä) vielä tietoa. Kyseisen teoksen säveltämisestä ei kuitenkaan hetkeen tullut mitään. Kuinka jatkaa teosta anonyymien esittäjien kanssa, kun muusikoiden persoonallisuus ja yhteistyö on toiminut mielenkiintoni herättäjänä? Sävellys itsessään tuntui vain tympeiltä merkeiltä kelmeän sinisellä ruudulla ja mitäänsanomattomalta musteelta paperilla.
Hippolyte-galleriassa avautuu syyskuun lopussa kiinnostava näyttely, jossa on säveltäjä Jouni Hirvelän ja kuvataiteilija Tuomo Rainion audiovisuaalinen teos Computer Visions and Imaginary Bodies (allegory of the cave). Ajankohtaisessa teoksessa työpari keskittyy kehon liikkeeseen ja pohtii virtuaalisen ja reaalisen kehon suhdetta. Teoksen äänen tuottaa mididatalla ohjattu Disklavier, jonka koskettimet liikkuvat ja ääni soi ilman muusikon fyysistä olemusta. Automaattipianoa markkinoidaan sillä, että se pystyy elävän soittajan esityksen toisintamiseen. Soittimen omistaja voi saada vaikkapa Izumi Tatenon esityksen olohuoneeseensa. Muusikon keho ei ole läsnä, mutta liikkeiden vaste nähdään koskettimistolla. Vaikka kuultuna tulkinta olisikin vaikuttava ja ääni resonoisi iholla, koskettimien aavemaisesti itsekseen liikkuessa kokemus on työparin mukaan vieraannuttava, jopa kammottava. Haamuesityksessä silmät ja keho janoavat kinesteettisen empatian tuntemusta.
Vital import potensoituu tässä ajassa moninkertaisesti: Tarvitaan eläviä muusikoita esittämään elävien säveltäjien elävää musiikkia, jossa on elämän tuntu. Muusikon fyysinen läsnäolo luo esitykseen inhimillisen, lähestyttävän tason ja mahdollistaa aidon kohtaamisen muusikon, musiikin ja kuulijan välillä. Musiikki kuuluu, näkyy ja tuntuu tänä aikana kokonaisvaltaisemmin ja moniaistillisemmin kuin koskaan. Se on kehon, korvan, silmien, mielen ja sydämen asia.
Minna Leinonen
