Olin marraskuussa Lasten ja nuorten Uuno Klami -sävellyskilpailun tuomaristossa ja ilokseni huomasin, että nuorten mielikuvat säveltäjästä ovat muuttuneet niistä ajoista, kun itse olin nuori. Moni finalisteista kutsui itseään säveltäjäksi. Muistan olleeni viittä vaille ammattiin valmistunut sävellysopiskelija, kun ammattiani kysyttäessä rohkenin kertoa olevani säveltäjä. Kynnys säveltäjä-nimikkeen käyttöön oli suuri, esikuvat leijuivat utopistisen korkealla.
Toisenlainen kokemus minulla oli erään vastikään valmistuneen kollegan kanssa, joka epäröi, voiko perustaa perheen ja toimia säveltäjänä. Oma ura oli vasta oraalla, tulonmuodostus pirstaleista eikä varmuutta ammatillisista näkymistä tai elannosta ollut. Kuullessani naispuolisen kollegan pohdinnan mietin, millaiset yhteiskunnalliset rakenteet saavat tällaisen valinnan eteen. Onko taiteilijan toimeentulo niin vaakalaudalla, että perheen perustaminen tuntuu riskiltä? Mielestäni millään alalla ei pitäisi joutua punnitsemaan, vaikuttaako perheen perustaminen siihen, voiko toimia siinä ammatissa, johon on valmistunut.
Maailman talousfoorumin tuore raportti ennustaa, että sukupuolten tasa-arvo on toteutumassa 132 vuoden päästä. Tämä tuntuu Suomen näkökulmasta suurelta luvulta siihen nähden, että valtiomme nähdään tasa-arvon mallimaana. Kuitenkin viimeaikaiset tilastot säveltäjien sukupuolellisesta tasa-arvosta konserttiohjelmissa antavat toisenlaisen kuvan: naisten säveltämien teosten osuus suomalaisten sinfoniaorkestereiden ohjelmiston kaikista teoksista on noin 10 %. Tämä lukema vaikuttaa mielikuvaan säveltäjyydestä. Asia ei kuitenkaan ratkea yksinomaan ohjelmoimalla konsertteja toisin, sillä kysymykset ovat syvemmällä. Rakenteet muuttuvat hitaasti, varsinkin jos pyritään pelkästään helpottamaan oireita eikä huomioida syitä.
Olen eri musiikkiopistoyhteisöissä päässyt seuraamaan oppilaskonsertteja, joissa esitetään soittotunneilla ja orkestereissa harjoiteltuja teoksia. Kysyessäni oppilailta, mitä he tulevat esittämään, saan usein vastaukseksi teoksen nimen, mutta säveltäjän nimi ei muistu mieleen. Olisiko kiinnostus säveltäjää kohtaan suurempi, jos elävien säveltäjien musiikkia soitettaisiin enemmän? Millaisen kuvan luomme jo ruohonjuuritasolla taidemusiikista ja sen säveltäjistä, ja millaisen kaanonin haluamme välittää eteenpäin?
Minulta on useissa eri yhteyksissä kysytty nykymusiikista koostuvaa teoslistaa. Koen listat hieman ongelmallisina, sillä ne luovat uusia kaanoneita, ja pian olemme toisenlaisen yksipuolisuuden edessä. Tasa-arvo on myös sukupuolta laajempi kysymys, ja klassikoiden tai usein soitettujen nykymusiikkiteosten korvaaminen monimuotoisuuden näkökulmasta edellyttääkin ohjelmoinnilta luovuutta ja resursseja. Jos nykymusiikkia esitettäisiin enemmän eri yhteyksissä ja yhteiskunnan kerroksissa, moninaisuus pääsisi esiin luonnostaan.
Mikä on perimmäinen syy siihen, että aikamme musiikki ei soi joka konsertissa? Tänä aikana syy ei voi olla se, että nykymusiikki koetaan vaikeana, sillä nykymusiikin tyylillisesti laajasta kirjosta löytyisi jokaiselle kiinnostavaa soitettavaa. Nykyaikaa heijastavat ohjelmistovalinnat voivat päinvastoin houkutella yleisöä paikalle, kuten Lapin kamariorkesterin toiminta on osoittanut. Kysyin viime kesänä kapellimestari John Storgårdsilta, kuinka he sen tekevät. Storgårds vastasi, että kuulijat olisivat pettyneitä, jos jonkinlaista yllättävyyttä ei olisi.
Taidealan tasa-arvo ja toiminnan jatkuvuus edellyttävät valtiollista rahoitusta. Kulttuurin osuus valtion budjetista on Suomessa viiden heikoimman EU-maan joukossa. Maamme musiikkialan järjestöt ovat laatineet yhteiset hallitusohjelmatavoitteet, joiden mukaan taiteen ja kulttuurin rahoitus tulee nostaa valtion talousarviossa yhteen prosenttiin vuoteen 2027 mennessä. Tällä taataan musiikin ammattimaisille tekijöille mahdollisuus ammattinsa harjoittamiseen. Myös niille, jotka puntaroivat perheen perustamista.
Minna Leinonen