Monet opettajina toimivat taiteilijat kertovat, että taiteellinen työ on yksinäistä, mutta vuorovaikutus oppilaiden kanssa pitää heidät kiinni nykyhetkessä ja yhteiskunnassa: omat näköalat laajenevat ja on mahdollista katsoa eteenpäin. Oppimista tapahtuu molempiin suuntiin, ja joskus syntyy suuria oivalluksia elämästä, taiteesta ja ihmisyydestä.
Kohtasin työssäni joitakin vuosia sitten tilanteen, joka vaikutti merkittävästi ajatuksiini musiikista, sen tekemisestä ja pedagogiikan mahdollisuuksista. Tutustuimme nuorten sävellystyöpajassa graafiseen nuotinnukseen. Graafista nuotinnusta käyttäessä ei tarvitse päättää, säveltääkö c:n vai d:n, vaan voi hahmotella musiikillisia kuvia ja tunnelmia. Mutkitteleva, vino tai suora viiva voi tarkoittaa melodista linjaa tai liukuvia ääniä. Pisaroina hahmottuvilla pisteillä voidaan ilmentää lyhyesti artikuloituja musiikillisia kenttiä, joiden soiva kuva voi tuoda mieleen sadekuurot.
Työpajassa oppilaiden tehtävänä oli ilmaista heitä kiinnostava musiikillinen ajatus soittaen, nuotintaen, äänittäen, piirtäen tai sanallisesti kuvaillen. Eräällä sellistillä viikon aikana kasautuneet huolet ja univelka olivat saavuttaneet saturaatiopisteensä. Muiden osallistujien keskittyessä omaan ilmaisuunsa sellisti vetäytyi hupparinsa sisään, ja oli varsin helppoa havaita tumma pilvi hänen päänsä päällä. Saatuani häneltä lakonisen vastauksen siihen, mitä hän musiikillaan haluaisi ilmaista, pyysin häntä lopulta piirtämään paperille olotilansa juuri sillä hetkellä. Ei kulunut aikaakaan, kun paperille muodostui iso, musta suttu. Innostuin siitä kovasti. Se epäilemättä kuvasi hyvin nuoren sisäistä tunnetta. Suttu saattoi olla myös refleksinomainen ”aivan sama” -reaktio, mutta sen jälkeen tapahtui jotain erityistä. Kun kysyin oppilaalta uteliaana, kuinka hän soittaisi sutun, hänessä syttyi kipinä. Hänen paperille siirtämänsä negatiivinen tunne olikin sallittu, ja hän sai ilmaista sen soittimellaan. Nuotinnettu suttu välitti tunteen, jolle etsiä musiikillista vastinetta. Vähitellen sutusta alkoi rakentua sellon matalaa möyrinää, joka paikoin murtui jousen ylipaineella tuotetuksi tummanpuhuvaksi hälyksi. Ilmaisu oli vahvaa, rohkeaa ja itse koettua.
Niin pedagogiikassa kuin taiteessakin tarvitaan uskallusta ja uteliaisuutta, rohkeutta tehdä.
Jarkko Hartikaisen jousiorkesteriteoksessa puiden lähtökohtana on susiääni. Tämä epätoivottu ääni ei syty kunnolla, vaan muistuttaa ulinaa tai väpätystä. Teoksessa susiäänestä, jota pyritään välttämään ensimmäisistä soittotunneista lähtien, tehdään kiinnostava ja toivottu asia.
Serja Turusen muutaman vuoden takaisessa väitöskirjassa todetaan, että koulussa lähestytään klassista musiikkia kuin historiallista monumenttia, mikä vieraannuttaa nuoria taidemusiikista. Taidemusiikkia ei omakohtaisesti koeta, jolloin yhtymäkohta nuoren ja taidemusiikin väliltä puuttuu. Monet ammattimuusikot ovat pohtineet, miksi he ovat kohdanneet nykysoittotekniikoita ja niiden nuotinnusta vasta ammattiopinnoissa. Perinteisiin tekniikkoihin keskittynyt pedagoginen ohjelmisto jättää varjoonsa valtavan ilmaisupaletin, jolla ilmentää moninaisia musiikillisia karaktäärejä ja tunnelmia. Soittotunnilla vahingossa soitettu äänen murtuminen, ylipuhallus tai huokoinen sointi voisivat olla tarkoituksenmukaisia soittotekniikoita ja rikastaa muusikon ja soittimen ilmaisua jo ruohonjuuritasolla.
Nuotinnusta pidetään teknisenä asiana, mutta se on suoraan kytköksissä ilmaisuun, kuten nuoren sellistin suttu osoitti. Voisivatko ilmaisu ja nuotinnus vastata paremmin nuoren kokemusmaailmaa, jossa myös ei-toivotut tunteet ja niiden ilmaiseminen taiteen keinoin olisivat sallittuja? Jos voimme valjastaa negatiivisena koetun asian turvallisessa ympäristössä omaan käyttöömme, voimme löytää uusia kanavia ilmaisulle tänä aikana, jona moni kärsii merkityksettömyyden tunteesta. Ei-toivotut tunteet eivät katoa huppariin piiloutumalla, mutta niitä voidaan käsitellä taiteen ja pedagogiikan keinoin.