Musiikin jakelun muuttuminen fyysisten äänitteiden myynnistä suoratoistopalveluiden bittivirraksi on mullistanut perinpohjaisesti äänitealan ansaintalogiikan. Äänitemarkkinoiden kaupallisen toiminnan ytimen siirryttyä Spotifyn kaltaisiin kiinteästi kuukausihinnoiteltuihin suoratoistopalveluihin on musiikista maksetun rahasumman ja vastineeksi saadun musiikin keston välinen korrelaatio kadonnut. Maksamalla kympin kuussa saa nykyään kuunneltavakseen miljoonia tunteja musiikkia. Aiemmin samalla rahalla ei saanut edes yhtä täyspitkää CD- tai vinyylilevyä. Musiikin hinta eli arvo on hyvin lyhyessä ajassa romahtanut.
Muuttuneessa todellisuudessa levy-yhtiöiden on ollut opittava ymmärtämään aiempaa merkittävästi haasteellisempaa toimintaympäristöään. Tutkimalla rahavirtojen liikemekanismeja on ansaintamallit onnistuttu optimoimaan vastaamaan vallitsevia olosuhteita. Liiketoiminnan tuottavuuden turvaamisen tärkein edellytys on ollut syvällisen analyysin tekeminen Spotifyn kaltaisten suorapalvelualustojen käyttämän niin sanotun pro rata -tilitysmallin luonteesta. Siinä kuukausimaksujen kokonaispotista palautuu musiikin tekijöille korvauksia suorassa suhteessa kappaleiden kuuntelukertojen kokonaismäärän kanssa: mitä enemmän klikkauksia, sitä enemmän tuloja. Yksittäisen kuluttajan kuukausimaksusta ei palaudu nimenomaan hänen kuuntelemansa musiikin tekijöille välttämättä edes sentin tuhannesosaa ladygagojen ja cheekien laskennallisten prosenttiosuuksien päältä pois kuorimisen jäljiltä.
Tämä tilitysmalli on businekselle mannaa, koska kullanarvoisten klikkausten massa tapaa kohdentua musiikkipyramidin kapean kaupallisen kärjen yksittäisiin megahitteihin. Tämän tiedostaen populaarimusiikin levyjätit ovat käytännössä lopettaneet perinteisten pitkäsoittoalbumien tuottamisen. Miksi haaskata resursseja 8-12 kappaleen tuotantoprosessiin, kun ne voi täsmäkohdentaa parhaan hittipotentian sisältävän yhden kappaleen loputtomaan hiomiseen ja hienosäätöön? Yksi maailmanlaajuinen hitti tuottaa enemmän rahaa kuin mikään teoskokonaisuus, joten tervemenoa, albumi!
Albumikonseptin hylkäämisen seuraukset ovat olleet karua seurattavaa. Megahitin epätoivoisen etsinnän varassa pyörivän kaupallisen ääniteteollisuuden todellisuus on tänä päivänä yksiulotteisempi, tylympi, ilottomampi ja vähemmän taiteellisia riskejä salliva kuin koskaan aiemmin. Albumiaikoina yksittäisistä kappaleista syntyi laajempia taiteellisia kokonaisuuksia. Kappaleiden keskinäinen dynamiikka loi jännitteitä ja jatkumoita, ja kolmen minuutin rakennepalikoista muodostui kymmenien minuuttien aikaskaalan kokonaismuotoja. Toteutui vaihtelua ja kontrasteja. Jopa kaupallisimman populaarimusiikin ytimessä oli tarvetta monenlaiselle ilmaisulle. Yhden hittibiisin ekosysteemissä sen sijaan on tarvetta vain yksittäisille hittibiiseille, ei muulle.
Klassisen musiikin äänitetuotannossa tilanne on näennäisesti toisin. CD-ajan standardien mukaisia yli 50 minuutin levyjä tehdään edelleen ikään kuin äänitemarkkinoiden taloudelliset lainalaisuudet eivät muka pätisi klassiseen musiikkiin. Kyllä ne pätevät. Tappiollisen levytuotannon viulut maksavat vain muut kuin kuluttajat: levyn taiteellisesta sisällöstä vastaavat säveltäjät, orkesterit, solistit, yhtyeet. Vain poikkeustapauksissa taloudellisen riskin kantaa levy-yhtiö itse. Toisinaan pelkkä kulujen ja tappioiden kattaminen ei edes riitä, moni levy-yhtiö vaatii lisäksi maksun siitä, että se suostuu ottamaan levyn katalogiinsa. Tämän armeliaisuuden hintalappu voi olla mitä tahansa. Mitä arvostetumpi kansainvälinen levymerkki, sen korkeammalle neli-, jopa viisinumeroisia euromääriä kivutaan. Tämä siis tiedoksi niille Rondon lukijoille, jotka vakavissaan kuvittelevat klassisen musiikin levy-yhtiöiden tekevän ensisijaisesti kulttuurityötä ”rakkaudesta musiikkiin”.
Maailmanlaajuisen äänitemarkkinan mätä puu näivettyy kahtena lahoavana pääjuonteena, joista yhdessä ovat kadonneet kaikki taiteellisen kunnianhimon ja omaehtoisen itseilmaisun versot, ja toisessa tekijä sahaa itse omaa oksaansa maksamalla tavattoman kallista hintaa taiteellisista kukinnoistaan. En sinänsä syytä levy-yhtiöitä mistään – niiden pääasiallinen olemassaolon tarkoitushan on tuottaa voittoa omistajilleen, ja olisi naiivia kuvitella tai vaatia mitään muuta. Rahan ansainnan keinot vaihtelevat, ja kun taloudellinen liikkumavara on kapea, ovat keinot aiempaa rujompia. Ongelman ydin on musiikin polkuhinnoittelu, jonka seurauksena esimerkiksi Spotify on alusta alkaen tehnyt tappiota. Ajatuksessa on jotain täysin absurdia. Musiikin arvon minimoimisen esitaistelija ei toimiensa seurauksena kykene tekemään edes omasta liiketoiminnastaan kannattavaa. Tästä voi tehdä vain yhden johtopäätöksen: musiikki hyödykkeenä on nykyään yksinkertaisesti liian halpaa. Aivan liian halpaa.
Olli Virtaperko
