Kansallisoopperan Alminsali on täydellinen, täsmäsuunniteltu ja hyvin varusteltu sali pienen kokoonpanon nykyoopperan esittämiseen. Ihmettelen, ettei Kansallisooppera ylläpidä organisoitua kamarioopperasarjaa, vaan pitää salia pahasti vajaakäytöllä”, purki minulle ajatuksiaan säveltäjäkollega Max Savikangas Ultra Bran keikkabussissa yhtyeen kesän festivaalikiertueella, jossa minun työni oli laulaa ja Maxin soittaa alttoviulua. Max kolmine oopperoineen on mitä suurimmissa määrin oopperamiehiä, minä puolestani maltillisempi teatraalisen laulunäytelmän ystävä. Mutta vaikka ooppera ei ole mielenkiintoni tai erityisosaamiseni ytimessä, minua kiinnostaa, mihin valtio rahaansa käyttää – ja etenkin, miten valtion erillisrahoittama Kansallisooppera muhkean valtionavutuksensa käyttää. Keskusteluaihe ei siis ollut minulle triviaali.
Maxin pohdinta osoittautui ennakoimattoman ajankohtaiseksi. Muutama päivä myöhemmin Savonlinnan oopperajuhlien taiteellinen johtaja Ville Matvejeff avasi sosiaalisessa mediassa keskustelun siitä, miksei suomalainen nykyooppera vedä Olavinlinnaan yleisöä. Kuulemma niin Kokkosen Viimeiset kiusaukset kuin Saariahon Adriana Mater jäivät yleisötavoitteestaan – missä vika? Hesarin nostettua asian julkiseen keskusteluun näyttäisi lehden kommenttipalstan perusteella, että ns. ”kansan” syyttävä sormi osoittaa suomalaisiin säveltäjiin. Me sävellämme vääränlaisia oopperoita, opin. Kokkosen ja Saariahon oopperat eivät kuitenkaan ole suomalaisen oopperan koko kuva. Musiikintutkija Liisamaija Hautsalo on kartoittanut yksinomaan aikavälillä 1990-2017 Suomessa sävelletyn yli 300 (!) oopperaa. Valtaosa tuosta on pienen kokoonpanon kamarioopperoita, tyylillisesti ja aiheiltaan mitä heterogeenisimpiä. Nämä pääasiassa vapaan kentän toimijoiden suurella vaivalla ja intohimolla toteuttamat tuotannot ovat kuitenkin useimmin jääneet yhden tai muutaman esityksen ponnistuksiksi. Ne eivät ole kiinnostaneet valtamediaa eivätkä saavuttaneet suurta yleisöä, jonka kokonaisnäkemys suomalaisen oopperan nykytilasta on siten jäänyt puutteelliseksi.
”Oopperataide Suomessa hyötyisi järjestelmällisestä ja institutionalisoituneesta yleisökasvatuksesta”, päädyimme Maxin kanssa nelostiellä – jossain Viitasaaren ja Kärsämäen välillä – ajattelemaan. Myöhemmin mökillä asiaa jatkoprosessoidessani ajatukseni palasivat jälleen Kansallisoopperaan. Tarkemmin sanottuna sen yleisökasvatusta kohtaan osoittamaan ilmeiseen ylenkatsontaan.
Yleisökasvatus musiikissa tarkoittaa sitä, että yleisö altistetaan kontrolloidusti erilaisuuden ja ilmaisun monimuotoisuuden kohtaamiselle (nykyään tätä selkeää asiaa halutaan sumentaa ympäripyöreällä sanalla yleisötyö). Sinfoniaorkesterit ovat onnistuneet yleisötyössään kohtuullisen hyvin. On kätevää sijoittaa nykymusiikkiteos konsertin alkuun ennen historiallista konserttoa ja sinfoniaa. Kun tätä kaavaa toistetaan riittävästi, alkavat aikamme musiikin kieliopit avautua kuulijalle. Uusi ja uhkaava muuttuu käsiteltäväksi ja ymmärrettäväksi. Oopperan esitysformaatti on toinen. Oopperailta on lähtökohtaisesti yhden teoksen ympärille kasattu elämyspaketti, jolloin nykymusiikkiin tukeutuva kokonaistaideteos alkaa näyttäytyä riskinä.
Aikamme musiikin yleisökasvatukseen – jos sellaista haluaa tehdä – on löydettävä toinen keino. Onneksi sellainen on tarjolla: kompakti ja monimuotoinen nykykamariooppera. Mikäli Kansallisooppera toisi lippulaiva-oopperamöhkäleidensä rinnalle pysyvän kevyemmän tuotannon kamarioopperasarjan oivallisessa Alminsalissan (sen sijaan että sali toimii vajaakäyttöisenä vuokratilana vapaan kentän ja festivaalien omatuotannoille) olisi tämä matalan kynnyksen yleisötyötä parhaimmillaan. Miniaskel oikeaan suuntaan on ollut Oopperan vapaan kentän toimijoille suuntaama tuotannollinen yhteishaku kaudelle 2026-27, mutta yhden kamarioopperan tuotannon laajuisena tämä panostus ei lähtöasetelmaa paljoa hetkauta.
Kansallisoopperan lakisääteinen tehtävä on ”kiinnittää erityistä huomiota kotimaisen oopperataiteen edistämiseen ja korkeatasoisen oopperataiteen esittämiseen eri yleisöryhmille koko maassa sekä edistää oopperataiteen yhteiskunnallista vaikuttavuutta.” Kotimaista oopperataidetta voi edistää monella tavalla. Kansallisoopperan strategia edistämiseksi näkyy olevan se, että se poimii omiin suurtuotantoihinsa spekulatiiviset helmet isosta teosmassasta ja panee pienet vapaan kentän ryhmät sekä maksamaan että hoitamaan aikuisyleisön yleisökasvatuksen puolestaan ja omalla riskillä. Kätevää! Vuonna 2024 Kansallisooppera sai valtiolta toimintaansa yli 54 miljoonaa euroa. Tällä resurssilla se voisi halutessaan ottaa kamarioopperan osaksi ydintoimintaansa, olla suomalaisen oopperan painokas puolestapuhuja sekä laajentaa yleisönsä musiikillista makua. Se on kuitenkin valinnut toisen tien.
