Taiteiden autonomiaa puolustavassa demokraattisessa yhteiskunnassa taiteilijayhteisöllä on suuri vaikutusvalta omiin asioihinsa ja alan sisäiseen resurssien jakoon. Siksi on ymmärrettävää, että taideyhteisön sisällä vallitsee pysyvä jännite eri estetiikkoja ja ilmaisullisia lähtökohtia suosivien taiteilijoiden välillä. Elintilasta ja rahoituksesta keskenään taistelevien taiteellisten ilmaisusuuntauksien erot eivät koskaan ole olleet puhtaasti esteettisiä tai teknisiä. Niissä on aina ollut mukana säväys yhteiskunnallista ja aatteellista kitkaa.
Taiteilijuuden perustan on kuitenkin perinteisesti nähty ilmenevän ensisijaisesti taiteilijan työn ilmaisullisten ominaisuuksien kautta. Tästä on vallinnut laaja yhteiskunnallinen konsensus. Taiteilijoiden tyylillisistä eroista huolimatta taiteellisen prosessin lopputuotteena syntyneitä teoksia on pyritty arvottamaan substanssilähtöisesti.
Tämän sivutuotteena taiteilijan persoona ja hänen työnsä on nähty erillisinä asioina. Kansalaisena ja luovana yksilönä taiteilija on saanut elää elämäänsä kohtuullisen vapaasti. Häneltä ei ole vaadittu sen kummempaa moraalista moitteettomuutta tai ideologista oikeamielisyyttä kuin muiltakaan. Viime vuosina tilanne on alkanut muuttua. Taiteilijoiden ja taidepiirien moraalisäännösten halutaan olevan tiukemmat kuin heidän yleisönsä ja ympäröivän yhteiskunnan, ja tämän ajattelun suurimpia – ja ainoita – vaatijoita ovat taiteilijat itse, tarkemmin sanottuna heidän poliittisesti vihervasemmistolaisen identiteetti- ja blokkipolitiikan ytimeen asemoitunut taiderajat ylittävä äänekäs vähemmistönsä.
Taiteilijoiden vihervasemmistolaisen wokeismin siipi on palauttanut hyvän ja pahan sekä oikean ja väärän retoriikan taidepuheeseen. Se on tehnyt sen moralismia ja vihaa tihkuvalla tavalla, johon sosiaalisen median ihmisiä toisiaan vastaan ajava ja blokkeihin jakava algoritmitodellisuus on antanut oman kuorrutuksensa. Woke-taiteilijoiden ”narratiivi” muistuttaa monilta osin puolen vuosisadan takaista moraalista esikuvaansa, taistolaisuutta. Molemmissa toteutuu selkeä hyvä ja paha -asetelma. Taiteen tärkein tehtävä on ideologinen, sen tulee edistää oman identiteettipolitiikan mukaisia yhteiskunnallisia ja poliittisia tavoitteita, ja kaikki sellainen taide, joka ei priorisoi poliittista agendaa taiteellisen agendan edelle näyttäytyy pahana – ei siis vain ”huonona taiteena ” vaan nimenomaan ”pahana taiteena” sanan moraalis-eettisessä merkityksessä.
Kommunismin ideologisena työrukkasena toimineiden taistolaistaiteilijoiden perintönä muistamme sloganin ”jos et ole meidän puolellamme olet meitä vastaan” – tämä ajattelu välittyy voimakkaana myös taistolaisuuden 2020-luvun reinkarnaatiosta. Pyrkimyksenä on luoda mahdollisimman voimakas konflikti ympäröivän todellisuuden kanssa, ja varsinkin niiden yhteisistä resursseista kamppailevien reppanoiden kanssataiteilijoiden kanssa, jotka lähtökohtaisesti pyrkivät välttämään kaikenlaisia konflikteja ja haluavat vain keskittyä omaan taiteelliseen työhönsä. Nimenomaan tämä puolustautumishaluttomien ja -kyvyttömien nössökkä-taiteilijoiden enemmistön itseensä käpertyvä pelokas hiljaisuus palvelee woke-taiteilijan pyrkimyksiä maksimaalisesti mahdollistaen heidän vapaan ja vastavoimattoman temmeltämisensä mediassa ja taidekeskustelun ytimessä. Tämä strategia toimi hyvin 1970-luvulla, ja se näkyy toimivan myös tänä päivänä.
Suomen perustuslaki turvaa kansalaisilleen laajan sananvapauden, eli oikeuden ilmaista ja vastaanottaa kaikenlaisia tietoja, mielipiteitä ja muita viestejä kenenkään sitä estämättä. Perustuslakiin kirjattu taiteellisen ilmaisun vapaus on sananvapauden yksi ilmenemismuoto. Siitä seuraa, että valtiovalta ei kohdista taiteeseen sensuuria, ei pyri ohjailemaan sen sisältöä eikä aseta esteitä taiteen autonomialle, joka toteutuu omaehtoisen ja -lähtöisen taiteellisen työskentelyn sekä työn hedelmien rajoittamattoman esille asettamisen mahdollisuuden kautta.
Käytäntö on osoittanut, että kansakunnan perustuslain peruspilarit säätäneet kansakunnan isät ja äidit ovat olleet näkemyksissään verrattoman paljon liberaalimpia ja avarakatseisempia kuin perustuslain kohteet itse. Perustuslaki ei pyri patoamaan, kahlitsemaan tai suuntaamaan luovuuden ja ajattelun virtaa vähääkään, mutta taideyhteisö itse ei muuta teekään.
Olli Virtaperko