maanantai kesäkuu 17. 2024

Kansa taisteli?

Taiteen näkökulmasta urheiluun sisäänrakennettu nationalismi hämmästyttää. Kun kansainvälistä uraa tekevä suomalainen kapellimestari, säveltäjä, taidemaalari tai kirjailija tekee työtään, hän on ensisijaisesti yksilö ja edustaa itseään. Vaikka kansakunnan taiteilijat voivat tekemistensä kautta muovata maansa identiteettiä ja tehdä kollektiivisesti merkityksellisiä asioita, on heidän työnsä silti aina viime kädessä sitoutunut tekijään itseensä.

”Suomi” voi voittaa hiihdon henkilökohtaisen 15 km maastohiihdon tai jääkiekon maailmanmestaruuden, mutta ”Suomi” ei koskaan sävellä sinfoniaa, maalaa taulua tai johda orkesteria.

Ajatus siitä, että yksilön vuosikymmeniä kehittämät ja täydellisyyteen asti hiomat henkilökohtaiset taidot tulisi ensisijaisesti nähdä osoituksena hänen edustamansa kansakunnan neuvokkuudesta ja yleisestä ylivertaisesta kyvykkyydestä on hassu. Urheilussa tämä on kuitenkin kansainvälinen standardi. Kun ammattiurheilija tekee työtään, hänet vuorataan kansallisvaltion lippua mukailevaan vaateparteen, jossa hän sitten juoksee, hyppää, ui, hiihtää, luistelee, potkii, heittää, lyö ja painii.

Urheilijan työnkuvan kirjoittamattomiin sääntöihin kuuluu, että maan edustamisen ensisijaisuutta ei kyseenalaisteta. Kun Keijo Rosberg voitettuaan F1-maailmanmestaruuden 35 vuotta sitten ilmoitti, ettei hän ole koskaan ajanut kilpaa maansa vaan vain ja ainoastaan itsensä puolesta, rikottiin tuota koodia peruuttamattomalla tavalla. Suomen kansan valikoiva kollektiivinen muisti voi olla pitkä, ja isien synnit saatetaan kostatuttaa pojilla. Niinpä kun Nico Rosberg – legitiimi Suomen kansalainen – viime vuonna toisti isänsä saavutuksen, oli mediahiljaisuus merkittävän urheilusaavutuksen äärellä liki täydellinen. Asia rajattiin kansakunnan tietoisuuden ulkopuolelle ja vaiettiin kuoliaaksi. Monacolaiselle maanpetturille ei ollut annettu anteeksi.

Urheilun keskinäisen paremmuuden selvittämiseen keskittyvä maailma on kadehdittavan selkeä. Sekunnit ja sentit eivät valehtele. Parhaimmuus ja huonoimmuus on sekä tarkoituksenmukaista että mahdollista määrittää – toisin kuin taiteessa. Tarkkojen sääntöjen rajaama voittamisen ja häviämisen absoluuttinen maailma tarjoaa ihmiselle erinomaisen näyttämön simuloida rauhanomaisesti ja kontrolloidusti sotimisen, juonittelun, metsästyksen ja kollektiivisen hurmion ikiaikaisia tarpeita.

Kun joukko yhtenäiseen vaatetukseen puettuja ihmisiä saattaa yhteistoiminnallaan kumisen laatan tai nahkapaloista yhteen ommellun, ilmalla täytetyn pallon ennalta määriteltyyn paikkaan useammin kuin samaa yrittävä vastustaja, jää moni sota tarpeettomana sotimatta – aggressiot ja patoumat on hetkeksi purettu ilman verenvuodatusta, sinappikaasua tai maamiinoja. Urheilu ei symbolisen perusluonteensa takia voi siten koskaan pysyä urheilijan yksityisasiana. Hänet on aina valjastettu palvelemaan kollektiivia – oli kyse sitten kotikylästä, kaupungista, poliittisesta aatteesta, kansakunnasta tai jostain muusta kuvitteellisesta konstruktiosta, joka tavalla tai toisella on mielikuvituksessamme kykenevä edustamaan ”meitä” ikuisessa taistelussa ”niitä” vastaan.

Taiteilijan ja urheilijan työnkuvaa määrittävät monet kirjoittamattomat ja kirjoitetut säännöt. Ammattilaisuus taiteessa ja urheilussa tarkoittaa kykyä toimia maksimaalisen tarkoituksenmukaisesti ja tehokkaasti siinä todellisuudessa, joka muodostaa ammattimaisen toiminnan puitteet. Urheilijan työssä nämä reunaehdot näyttäytyvät silmiini taiteilijaa raskaammilta. Fyysisen suorituskyvyn paremmuuden selvittelyn maailmassa työurat ovat lyhyitä, armottomia ja fyysisesti ja henkisesti kuluttava. Voitot kansallistetaan, tappiot yksityistetään – ”Mika” voittaa mutta ”Häkkinen” keskeyttää. Mitä ammattiurheilijat mahtavat itse ajatella työhönsä sisäänrakennetusta nationalistisesta ulottuvuudesta?

Vastauksia on epäilemättä yhtä monta kuin urheilijoitakin. Itse olen kysynyt asiaa Suomen jääkiekkomaajoukkueen entiseltä hyökkääjältä, joka kävi muutaman muun ammattikiekkoilijan tavoin pelailemassa kesätauoilla harrastajatason salibandyjoukkueessamme. Maajoukkueajat jo taakseen jättäneen, uransa viimeisiä kausia Ranskassa pelanneen ammattilaisen vastaus hölmösti esittämääni kysymykseen ”sykkiikö sydän Leijonille kisoja seuratessa” yllätti. ”Ei, ei ” hän vastasi neutraalin toteavaan sävyyn ja jatkoi: ”minua kiinnostaa vain se, miten peliä pelataan, olen aina sen joukkueen puolella, joka pelaa parasta jääkiekkoa”.

Vastaus oli silmät avaava ja äärettömän järkeenkäypä. Näinhän se on taiteessakin. Intohimo kohdistuu sisällöllisiin asioihin, jotka ovat perusluonteeltaan universaaleja. Kansallisuus on ammattilaiselle toissijaista korkeampien hyveiden rinnalla – taidetta taiteen ja urheilua urheilun vuoksi.

Olli Virtaperko

KOLUMNISTIT

Johan Tallgren
14 VIESTIT0 KOMMENTIT
Juri Reinvere
12 VIESTIT0 KOMMENTIT
Kai Amberla
46 VIESTIT0 KOMMENTIT
Kimmo Hakola
34 VIESTIT0 KOMMENTIT
Lotta Wennakoski
16 VIESTIT0 KOMMENTIT
Minna Leinonen
16 VIESTIT0 KOMMENTIT
Mioko Yokoyama
1 VIESTIT0 KOMMENTIT
Olli Virtaperko
47 VIESTIT0 KOMMENTIT
Susanna Valimaki
21 VIESTIT0 KOMMENTIT