maanantai kesäkuu 17. 2024

Laatuvaihteluita

 

Musiikinhistorian kanonisoimat säveltäjät ja kaikki heidän teoksensa näyttäytyvät konserttien käsiohjelmissa, henkilöhistorioissa, artikkeleissa ja radio-ohjelmissa osana kiveen hakattua laadullisen A+ -luokan pakettia, jossa takeena tasaisesta huippulaadusta toimii jyvät akanoista väitetysti erotteleva musiikinhistorian lahjomaton siivilä. Kun tätä valmiin ja suljetun musiikinhistorian mainioiden säveltäjien ylistyslaulua kuuntelee koko ikänsä, ei ensimmäisenä tule mieleen kyseenalaistaa yhdenkään kaanoniin hyväksytyn säveltäjän yksittäisen teoksen laadullista nerokkuutta. Mutta onhan kaikille Rondon lukijoille selvää, että kaikkien säveltäjien tuotannossa tapahtuu tosiasiassa merkittävää sisäistä laadullista vaihtelua? Tämä on ehkä tyhmä kysymys, mutta tajusin itse asian vasta 27-vuotiaana, teknisesti ottaen jo aikamiehenä. 

Muistan hyvin, kuinka silmäni aukenivat. Olin elokuussa 2001 suorittamassa siviilipalveluksen perusjaksoa Lapinjärvellä, ja tylsistymistä ehkäistäkseni organisoin paikaliseen seurakuntakotiin konsertillisen Beethovenin, Mendelssohnin ja Sibeliuksen kamarimusiikkia. Loviisa-trion sello-osuutta soittaessani tajusin yhtäkkiä, että jotain oli pielessä. Mestarin nuoruudenteos kuulosti kaikkea muuta kuin mestarilliselta. Teoksen rakenteelliset palikat olivat suhteessa toisiinsa väärän mittaisia, kokonaisuus ei toiminut. Nuori Sibelius ei vuonna 1888 ollut vielä se kansallissäveltäjä-heeros, jona häntä olemme päättäneet haluta pitää.

Ajatus siitä, että musiikinhistoria siivilöisi ja taltioisi laatua on täyttä puppua.

Sävellysopiskelijan kompurointi muodon hallinnassa on ymmärrettävää, mutta kasvettuani myöhemmin itse pitkällisen ja monipolvisen opintaipaleen päätteeksi säveltäjäksi ja eri aikoina säveltämiäni teoksia sisäisesti ruotiessani olen ymmärtänyt, että säveltäjän iästä, kokemuksesta ja osaamisesta riippumatta musiikin laadullinen vaihtelu on tosiasia, jota ei voi kieltää. Mitä ”laatu” musiikissa sitten on? Itse ajattelen laadun kytkeytyvän musiikillisten ideoiden kiinnostavuuden, omaperäisyyden, muovattavuuden ja kantavuuden käsitteisiin sekä kykyyn työstää musiikillisista raaka-aineista järjellisiä jatkumoita; muotoja, rakenteita, kokonaisuuksia. Teosten laadullinen kokonaisarvio on usein sama kuin sävellysprosessin osa-alueiden teknisen toteutuksen onnistumisen summa, sillä toisin kuin yleisesti kuvitellaan, tekniikkaa ja ilmaisua ei musiikissa voi erottaa toisistaan. Joskus tekniikka pettää. Ei keihäänheittäjäkään heitä kilpailussa kuutta identtistä heittoa.

Matka onnistuneesta ideasta onnistuneeseen toteumaan on pitkä, kivinen ja epätodennäköinen. Yleensä epäonnistumisen siemenet kylvetään jo sävellysprosessin alkumetreillä. Kun ideat ovat heppoisia, yksiulotteisia, tylsiä tai muuten vaan kehnoja, on peli käytännössä menetetty heti kättelyssä. Epätyydyttävistä ideoista ja puutteellisesta materiaalista saa kyllä joten kuten riivittyä kasaan kappaleenrääpäleitä, mutta huonoja sellaisia. Riittämättömän pohjatyön päätteeksi koko sävellystyö on kuin kivireen perässä vetämistä, ja lopputuloksen taiteellinen kokonaislaatu jää epätyydyttäväksi – käsitteli muotoa ja rakennetta kuinka neuvokkaasti tahansa. Toisaalta, briljanteimmat ideatkin saa tehokkaasti sössittyä hutiloidun ja taitamattoman työstön metodein. Säveltäjän ikiaikainen haave kirjoittaa teos, jonka henkilökohtaiseksi kokonaisarvioksi muodostuu ”erinomaiset ideat, erinomainen toteutus” jää tyypillisesti haaveeksi. ”Tylsät ja tavanomaiset ideat, takkuileva toteutus on todennäköisempi rehellisen itsearvioinnin loppupäätelmä.

Huippulaatua on vaikea saavuttaa asiassa kuin asiassa, ja sitä tavoitellessa laadun vaihtelun koko kirjo on käytössä. Joskus sitä onnistuu paremmin, joskus huonommin. Onko meillä mitään aitoa syytä olettaa, että musiikinhistorian kanonisoimat säveltäjät olisivat poikkeus? Kukin voi arvioida itsekseen kaanonin ytimeen kuuluvien historiallisten säveltäjien yksittäisiä teoksia – variaatiosarjoja, kontratansseja, alkusoittoja, sonatiineja. Ovatko kaikkien teosten kaikki ideat omaperäisen briljantteja ja toteutukset säännönmukaisen nerokkaita? Eivät ole. Samaa laatuvaihtelua sielläkin tapahtuu. Löytyy kevyttä huttua, tavanomaisista tavanomaisimpia ideoita ja kaavamaisia, epäinnottuneita toteutuksia.

Ajatus siitä, että musiikinhistoria siivilöisi ja taltioisi laatua on täyttä puppua. Se säilöö siivilän läpi syystä tai toisesta päässeet säveltäjät koko tuotantoineen ottamatta kantaa teosten laatuvaihteluihin. Tämän tosiseikan tunnustamisella voisi olla tervehdyttävä vaikutus menneisyyttä fetisoivalle musiikkikulttuurillemme. Täytämme konserttisalit ja radioaallot menneisyyden säveltäjien keskinkertaisilla teoksilla sen sijaan, että korvaisimme ne kiinnostavalla oman aikamme musiikilla. Miksi? Odotan perusteluita mielenkiinnolla. 

Olli Virtaperko

KOLUMNISTIT

Johan Tallgren
14 VIESTIT0 KOMMENTIT
Juri Reinvere
12 VIESTIT0 KOMMENTIT
Kai Amberla
46 VIESTIT0 KOMMENTIT
Kimmo Hakola
34 VIESTIT0 KOMMENTIT
Lotta Wennakoski
16 VIESTIT0 KOMMENTIT
Minna Leinonen
16 VIESTIT0 KOMMENTIT
Mioko Yokoyama
1 VIESTIT0 KOMMENTIT
Olli Virtaperko
47 VIESTIT0 KOMMENTIT
Susanna Valimaki
21 VIESTIT0 KOMMENTIT