Entisaikojen maatalousvaltainen protestanttinen Suomi on ehtymätön työntekoa ylistävien sanontojen lähde. Niitä meillä piisaa. Ei Luoja laiskoja ruoki. Työ on miehen kunnia. Ensin työ, sitten huvi. Oma suosikkini on Työ tekijäänsä kiittää. Työ kuin työ on tehtävä hyvin, jolloin se tuottaa tyydytystä ja ylpeyttä tekijälleen. Olen samaa mieltä.
Luovan työn ammattilainen saa kuitenkin ikäväkseen elämässään huomata, että tekijäänsä kiittävä työ on usein ainoa kiittäjä, toisinaan myös ainoa palautteen antaja. Tämän latistavan tosiasian kanssa elämisen mahdollistamiseksi on luova ihmismieli kehittänyt verrattoman psykologisen turvaverkon: Teen taidetta vain itselleni. Väittämässä on epäilemättä tosia ulottuvuuksia. Oma taiteellinen arviointi on ainoa järkevä työtä ohjaava laadullinen mittari. Lopputulokseen on oltava tyytyväinen, muutoin ei edes työ itseä kiitä!
Ihminen on kuitenkin laumassa viihtyvä läpeensä sosiaalinen eliö, jolle muiden hyväksyntä tapaa myös olla tärkeää. On mukava kuulla myönteisiä asioita itsestään ja tekemisistään ja ikävä kuulla haukkuja. Pienikin myönteinen palaute tai kannuste on tärkeää, ja vastaavasti miedoinkin kritiikki saattaa tuntua epäreilulta ja vihamieliseltä hyökkäykseltä. Tässä valossa väite taiteen tekemisestä ”vain itselle” näyttäytyy epäuskottavana. Oikeasti taidetta tehdäänkin sekä itselle että muille – ideaalitapauksessa edelleen toki korkeimmista ja tiukimmista henkilökohtaisista taiteellisista kriteereistä kiinni pitäen.
Kiitoksilla ja yhteisön arvostuksella on kiistämättömiä työmotivaatiota ja -jaksamista ruokkivia ulottuvuuksia. Ne heijastuvat työn tekemisen haluun, määrään ja laatuun. Taidemaailmassa palaute mielletään kuitenkin usein vain rahaan palautuvaksi välinearvoksi. Tuliko hyvä kritiikki? Olivatko portinvartijat suopeita? Jos vastaus on kyllä, parantuvat työ- ja apurahamahdollisuudet – ja sehän on ainoa asia, jolla on mitään merkitystä, eikö?
Taide ammattina on samanlaista puurtamista kuin kaikki muukin työ, mutta myönteisen palautteen ja yhteisöllisen hyväksynnän kaltaisten asioiden merkityksestä ei taiteen kentän sisällä juuri puhuta. Minusta aihe on tärkeä, ja rohkenen lähestyä sitä esimerkillä liikunnan maailmasta – vapaalla tyylillä. Kerron todellisesta henkilöstä, Helsingin kaupungin ulkoiluviraston työntekijästä, Latukoneenkuljettaja Korhosesta ja hänen ammatillisesta eetoksestaan. Korhosen ehtymätön uutteruus ja tunnollisuus työssään johti siihen, että Helsingin Paloheinässä sivakoitiin viime hiihtokaudella Suomen parhaimmilla laduilla pitkälle huhtikuuhun. Näin siksi, että Latukoneenkuljettaja Korhonen päätti tehdä työnsä paremmin kuin mitä työnantaja häneltä edellytti.
Korhonen ei vain mekanistisesti tampannut latuja massiivisella työkoneellaan – hän paikkasi ja korjasi keväisen auringonpaisteen kovaa vauhtia sulattamia latuja viimeiseen asti. Tähän vaadittiin raaka-aineeksi lunta, jota Niskalan peltojen varjoisilta pohjoisrinteiltä vielä löytyi. Iso lumikissa kävi kouraisemassa kallisarvoiset nietokset talteen, Korhonen teki työtään. Tuota työtä ei kuitenkaan voinut tehdä koska tahansa. Vain aamuyön kylmimpien tuntien pakkaset saattoivat kannatella latumestarin tuhansien kilojen painoista työvälinettä ja estää sitä uppoamasta sulamisvesien pehmentämään peltoon. Niinpä Korhonen heräsi kalliolaisen hipsterin nukkumaanmenoaikaan, matkusti työpaikalleen ajokoneenkoppiin ja teki yön pimeydessä yksinäistä työtään. Miksi?
Korhosella oli ammattiylpeyden ohella kannustimenaan tiiviin sosiaalisen median yhteisön, Paloheinän latujen, tuki, arvostus ja odotukset. Paloheinän latujen maailmassa latumestari on messiaaninen hahmo, jota on siunattu kyvyllä muuttaa vesi laduksi. Ammatillisen hyveen tien valinnut Korhonen asetti armolahjansa yhteisön palvelukseen. Hän määritteli itselleen myöhäiskevään omaehtoisia ammatillisia projekteja – jonain päivänä pelastettiin perinteisen tyylin metsälatu, toisena päivänä viimeinen vapaan tyylin baana. Nettiyhteisö hullaantui ja ylisti mestarinsa nimeä. Huhtikuisina kevätpäivinä Latukoneenkuljettaja Korhonen oli todennäköisesti Helsingin rakastetuin mies.
Taiteilija on harvoin ympäröivälle todellisuudelle yhtä merkityksellinen kuin latukoneenkuljettaja, mikä ammattitaiteilijana on jossain määrin masentavaa tajuta. Samoista peruskomponenteista kummankin psyyke kuitenkin rakentuu. On palkitsevaa voida olla ammatillisen osaamisensa kautta muille iloksi ja hyödyksi. Kirjasin Latukoneenkuljettaja Korhosen tarinan ylös muistuttamaan siitä, että jos kohta työ edelleenkin tekijäänsä kiittää, niin myös lajitoverin kiitos palkitsee. Niin ladulla kuin taiteessa. Palaute on tärkeää. Se tekee näkymättömän näkyväksi ja tarjoaa parhaassa tapauksessa kullekin meistä mahdollisuuden kokea olevansa hetken oman elämänsä Latukoneenkuljettaja Korhonen.
