maanantai kesäkuu 17. 2024

Mitä voimme oppia hifistiltä?


Henkilökohtaisen mielenkiinnon, harrastuneisuuden sekä luottamustehtäviin liittyvien vaatimusten myötä olen kuunnellut läpi valtaosan 2010-luvun suomalaisesta klassisen musiikin äänitetuotannosta. Sen pohjalta on ollut mahdollista muodostaa satunnaisotantaa perinpohjaisempi näkemys suomalaisen äänitetuotannon tuotannollis-äänityksellisestä kokonaistilasta, jonka soisin olevan nykyistä parempi. Tyypillinen suomalainen klassisen musiikin kaupallinen äänite on korkeintaan keskinkertaisesti äänitetty ja tuotettu – sikäli kun nimenomaista erillistä tuottajaa ylipäänsä on käytetty.

Suomesta puuttuu tyystin klassisen musiikin äänitys- ja tuottajakoulutus.


En ole nähnyt julkisuudessa puheenvuoroja, joissa olisi käsitelty klassisen musiikin äänitetuotannon laatuun liittyviä kysymyksiä, mutta keskustelut kotimaisten äänittäjien ja tuottajien kapean ammattilaiskärjen kanssa paljastavat rakenteisiin, asenteisiin ja resursseihin liittyviä ongelmia. Suomesta puuttuu tyystin klassisen musiikin äänitys- ja tuottajakoulutus. Keski-Euroopassa osaamisen sukupolvilta toiselle siirtävää kisälli-oppipoika -perinnettä ei ole. Alalle päädytään olosuhteiden, sattuman tai poikkeuksellisen päämäärätietoisen oma-alotteisuuden kautta. Näivettyvä kotimainen osaaminen on johtanut työtilaisuuksien kohdentumiseen ulkomaalaisille ammattilaisille etenkin orkesterilevytysten kohdalla. Fyysisten äänitteiden korvautuminen suoratoistopalveluilla on romahduttanut musiikista tuottajille ja tekijöille palautuvan tulokertymän. Taloudelliset edellytykset tinkimättömän laadun tavoitteluun ovat aiempaa heikommat. Lisäksi tietoisuus yleisesti siedetyn taiteellis-tuotannollisen laadun minimitason mataluudesta ei ruoki tuotantoketjuun osallistuvien motivaatiota laadun maksimoinnin tavoitteluun.

Millä edellytyksin äänityksellistä ja tuotannollista huippulaatua sitten ylipäänsä voi syntyä? Menin etsimään vastausta vuoden 2018 Hifimessuille, koska hifisti on olento, jonka musiikinkulutusvalinnat määrittyvät musiikillisen substanssin sijaan kuunneltavan taltion tuotannollis-äänityksellisen laadun perusteella. Itselleni asettamani kysymys oli: mitä hifisti kuuntelee ja mitä päätelmiä vastauksesta voi tehdä? Huomioista kaksi nousi ylitse muiden. Audiofiilien toisilleen hifimessuilla soitatuttama musiikki oli pääsääntöisesti yhdysvaltalaista. Sen tyylikirjo oli kapea ja leimallisen painottunut countryyn, bluegrassiin ja folkperinteeseen kallellaan olevaan singer-songwriter -materiaaliin.

Minkälaisia oikeita asioita noiden genrejen sisällä tehdään laatua tavoiteltaessa? Miten laatua ylipäänsä syntyy? Laatu on siitä epäkiitollinen kvaliteetti, että sitä ei koskaan saavuteta sattumalta. Laatuun pitää tavoitteellisesti pyrkiä, ja sen toteutumisen asteeseen vaikuttaa joukko muuttujia. Näitä ovat ainakin käytössä olevat resurssit, laatua tavoittelevien keskinäinen kilpailu, laadun asteeseen kohdistuva ulkoinen vaatimustaso ja laatua tavoittelevien oma kunnianhimo ja ammattiylpeys. Yhdysvaltojen kitara- ja ihmisäänivetoisen syvän lännen perinnemusiikin äänitetuotannolla on pitkät perinteet. Ostava yleisö osaa vaatia tuotannollis-äänityksellistä laatua, ja tuotantoketjun yksittäiset osaset puolestaan osaavat vaatia samaa sekä itseltään että toinen toisiltaan. Tuotantoon on mahdollista panostaa riittävästi huippulaadun edellytyksenä olevia aineellisia ja aineettomia resursseja. Osaavaa työvoimaa riittää. Alan sisäinen kilpailu on veristä, mikä johtaa laatukriteerien tiukkenemisen positiiviseen kierteeseen ja pyrkimykseen ylittää jo lähtökohtaisesti korkeat standardit. Näin syntyy laatua.

Kotimaisen klassisen musiikin äänitetuotannossa mikään edellä esitetyistä laadun edellytyksenä olevista vaatimuksista ei täyty. Resursseja on niukasti, kilpailu on vähäistä, yleinen vaatimustaso matala ja ammattiosaamisen jatkuvuus uhattuna. Kannustimia huippulaadun tavoitteluun ei juuri ole, toisaalta ei myöskään erityistä painetta. Sarja keskinkertaisuuteen tyytymisiä pitkin tuotantoprosessia johtaa keskinkertaista heikompaan lopputulokseen, mikä entisestään madaltaa yleistä laadullista vaatimustasoa ja nakertaa asianosaisten työmoraalia. Näin ei synny laatua.

Tässä kirjoituksessa olen keskittynyt omaan ydinalaani taidemusiikkiin ja jättänyt suosiolla muut musiikin lajit huomiotta. Mutta kun hifistin levyhyllyyn katsoo, voi aavistella kotimaisen tuotannollis-äänityksellisen laadun ongelman mahdollisesti ulottuvan myös klassisen musiikin ulkopuolelle. Suomi-osasto on pelottavan tyhjä, mutta se ei hifistiä liikuta. Laatua tavoiteltaessa isänmaallisuus on sanahelinää – laadulla ei ole kansalaisuutta. Sitä joko on tai ei ole. Hifisti karsii laadun huiput keskinkertaisuuden massasta toimien samalla päivittyvänä tietolähteenä siitä, mistä musiikkiteollisuuden tuotannollis-äänitykselliset laatuhuiput kulloinkin löytyvät. Siksi häntä kannattaa kuunnella ja yrittää sietää, vaikka hänen kuuntelemaansa musiikkia todennäköisesti inhoaa.

Olli Virtaperko

KOLUMNISTIT

Johan Tallgren
14 VIESTIT0 KOMMENTIT
Juri Reinvere
12 VIESTIT0 KOMMENTIT
Kai Amberla
46 VIESTIT0 KOMMENTIT
Kimmo Hakola
34 VIESTIT0 KOMMENTIT
Lotta Wennakoski
16 VIESTIT0 KOMMENTIT
Minna Leinonen
16 VIESTIT0 KOMMENTIT
Mioko Yokoyama
1 VIESTIT0 KOMMENTIT
Olli Virtaperko
47 VIESTIT0 KOMMENTIT
Susanna Valimaki
21 VIESTIT0 KOMMENTIT