sunnuntai helmikuu 5. 2023

Muistin varassa

 

Partituurimusiikin säveltäjällä iso osa työaikaa kuluu nuottikirjoituksen ongelmien kanssa painimiseen. Kuinka muuttaa soivat ideat nuottikirjoitukseksi? Kuinka muotoilla kirjoitetut ohjeistukset äänen väristä, affekteista, tempon hienosäädöstä, soittimellisista erityistekniikoista? Valtavasti tarkkaa informaatiota sisältävää orkesteripartituuria kirjoittaessa tulee toisinaan ikävä sellaisia musiikin muotoja, joissa musiikin omaksuminen perustuu matkimiseen, toistamiseen, ulkoa oppimiseen. Populaarimusiikissa ja kansanmusiikissa hyödynnetään edelleen pitkälti tällaisia oppimismenetelmiä, toki tarpeen vaatiessa hyödynnetään kappaleen peruselementit summaavaa simppeliä nuottireduktiota, ns. lead sheetiä. Esitystilanteessa nuotteja ei kuitenkaan käytetä, vaan musiikki esitetään ulkoa.

Musiikin muistinvarainen oppiminen vaatii paljon aikaa ja toistokertoja, mikä voi taidemusiikin nuottikeskeisestä näkökulmasta tuntua ajan ja voimavarojen haaskaukselta. Monimutkaisen musiikin harjoittamistehokkuuden optimointiin nuottikirjoitus on ylivertainen apuväline. Nykymusiikin orkesteriteoksen kantaesitys on tästä paraatiesimerkki – sinfonian laajuinen kompleksinen ja monikerroksellinen orkesteriteos saadaan harjoitettua jonkinlaiseen esityskuntoon tunnissa parissa. Harjoittamisnopeuden kääntöpuoli on soiton epätarkkuus ja musiikillisten ideoiden puutteellinen tulkinta. Kokeneen orkesterimuusikon rehellinen kommentti ”Kuule Olli, se on nyt vaan niin, että ei sieltä pultista käsin ehdi kantaesitykseen mennessä saamaan teoksesta selkeää kokonaiskuvaa, sitä vaan soittaa, mitä eteen on kirjoitettu” tarjoaa kattavan selityksen sille, miksi sinfoniaorkesterin pitäisi käyttää enemmän harjoitusaikaa uuden musiikin teosten harjoitteluun. Siinä missä musiikin hidas ulkoa opettelu avaa samalla musiikin sisäisiä lainalaisuuksia, on orkesteristemman läpisoitto kuin vieraan kielen ääneen lukemista vailla hajuakaan siitä, mitä luettu tarkoittaa.

 

Ulkoa opetellun ei-klassisen musiikin ja nuoteista soitetun taidemusiikin suhteesta saa muodostettua nelikentän, jossa ”helppoa” musiikkia harjoitellaan perinpohjaisesti ja esitetään laadukkaasti ja ”vaikeaa” musiikkia harjoitellaan vähän ja esitetään huonosti. Nelikentän ristikkäin lukeminen olisi järkeenkäyvämpää – vaikeaa harjoiteltaisiin paljon, helppoa vähemmän. Jos on kiinnostunut esityksen korkeasta laadusta, soiton sujuvuudesta ja musiikillisten ideoiden toteutumisesta, kannattaa suunnata populaarimusiikin konserttiin – tai nauttia sinfoniaorkesterin Beethoven-tulkinnoista. Kuolleiden säveltäjien musiikin marinointi konserttiohjelmissa vuosisadasta toiseen on luonut esitystradition ja ymmärryksen soitettavan musiikin sisäisestä logiikasta. Elävä säveltäjä kohtaa tämän ilon vain poikkeustapauksissa – mukaan lukien beethovenit ja schumannit heidän omana elinaikanaan.

Mikään edellä mainitusta ei kuitenkaan ole sinänsä nuottikirjoituksen syytä. Musiikin sisäisen kehittymisen näkökulmasta nuottikirjoitus on päinvastoin fantastinen keksintö. Se säilöö musiikillista keksintää ajasta ja paikasta riippumatta ja mahdollistaa musiikin tehokkaan analysoinnin. Kirjoitustaidon tapaan nuottikirjoitus kasaa kulttuurista pääomaa. Tämä kaikki toteutuu perusolemukseltaan monimutkaisessa kolmiulotteisessa kontekstissa. Kirjoitetusta kielestä poiketen musiikin notaatiossa on yhtäaikaista lineaarisuutta ja vertikaalisuuta, päällekkäisiä melodioita ja linjojen muodostamaa harmoniaa. Taidemusiikin notaatiojärjestelmä on tavattoman tehokas tapa säilöä, jäsentää ja purkaa tätä valtavaa informaatiopakettia.

 

Kaikki eivät kuitenkaan jaa tätä näkemystä. Mieleeni palautuu Pekka Pohjolan luennollaan Sibelius-Akatemiassa joskus opiskeluaikoinani 2000-luvun ensimmäisinä vuosina esittämä vaatimus siitä, että ”samoin kuin soittajan tulee muistaa esittämänsä musiikki ulkoa, tulee säveltäjän muistaa kaikki säveltämänsä musiikki – stemma stemmalta”. Tämä on mahdollinen vaatimus, jos säveltää Pohjolan itsensä kaltaista musiikkia, mutta absurdi vaatimus yleistettäväksi kattamaan kaikki jo sävelletty ja vielä säveltämätön musiikki. Säveltäjän tehtävä on muodostaa mielekästä auditiivista stimulanssia omiin tarpeisiinsa sopivin työskentelytavoin, ei toimia muistikoneena.

Pohjolan kommenttia laveammin tulkiten voisi muotoilla, että sekä säveltäjällä että soittajalla on oltava kirkas ymmärrys siitä, mitä soitetaan, miten soitetaan ja miksi soitetaan siten kuin soitetaan. Vain tätä kautta voi syntyä mielekkäitä, täysipainoisia tulkintoja. Se voi tapahtua ulkoa soittaen tai nuotteja lukien. Ei ole tarvetta palata kaikessa kommunikaatiossa oraaliseen traditioon, metsästäjä-keräilijöiden leiritulien turinointiin, mutta se, mitä tehdään, on tehtävä ajatuksella ja kunnolla. Tästä olen edesmenneen kollegan kanssa samaa mieltä.

KOLUMNISTIT

12 VIESTIT0 KOMMENTIT
12 VIESTIT0 KOMMENTIT
39 VIESTIT0 KOMMENTIT
28 VIESTIT0 KOMMENTIT
16 VIESTIT0 KOMMENTIT
10 VIESTIT0 KOMMENTIT
1 VIESTIT0 KOMMENTIT
40 VIESTIT0 KOMMENTIT
21 VIESTIT0 KOMMENTIT