Luontodokumenttien vakiokuvastoa on kohtaus, jossa petolauma on onnistunut metsästyksessä ja alkaa aterioida. Lihaisat resurssit jakaantuvat lauman sisällä hierarkisesti. Isoiset syövät ensin ja vähäiset jakavat tähteet, sikäli kun jotain jää. Saalistajalauman aterioinnin liepeillä käy kuhina – haaskan rippeitä havittelee koko joukko muitakin: pikkunisäkkäitä, lintuja, muurahaisia, haaskakuoriaisia ja lopulta luita hajottavia bakteereja ja sieniä. Kaikilla on sama perustarve: energian saanti ja selviytyminen.
Jos tätä luontokuvaelmaa ajattelee vertauskuvana kulttuurin ja taiteen alan toimijoiden hierarkiasta ja rajallisten resurssien jakautumisesta, löytyvät tarinan leijona-, susi- ja hyeenalaumat isojen valtiollisten ja kunnallisten kulttuuri- ja taideinstituutioiden piiristä. Hierarkiaketjun toisessa päässä, jossain kuoriaisten ja luunsyöjien välimaastossa, vaikuttavat freelancerit, itsensä työllistävät vapaat taiteilijat. He ovat joukko yksittäisiä luovan työn ammattilaisia, joilla ei ole sopimus- tai joukkovoiman turvaa, ei työsuhde- tai eläke-etuja. Heidän hyvinvointinsa ei kiinnosta ketään, ja taiteen kokonaisrahoituksesta heille kohdentuu vain murunen.
Kun yksittäinen taiteilija kohtaa Petteri Orpon sinimustan hallituksen masinoiman ideologisesti motivoituneen kulttuurin, sivistyksen ja institutionaalisten rakenteiden murskaamispyrkimysten vyöryn, ovat keinot vähissä. Kulttuuri- ja taideorganisaatiot ovat aina lähtökohtaisesti yksilöä paremmin valmistautuneita. Niillä on työkalupakissaan monia keinoja turvata olemassaolonsa. Kriisin hetkellä ykkösprioriteetti on pitää oma organisatorinen paketti jollain tavalla kasassa. Tuolloin aletaan ensin karsia niin sanottuja rönsyjä eli poistaa kulurakenteesta kaikki sellainen, joka näyttäytyy ylimääräisenä, ei-aivan-välttämättömänä kuluna. ”Rönsy” on useimmiten synonyymi freelancerin työpanokselle.
Jos pitäydytään esimerkeissä taidemusiikin piirissä, kuuluu orkestereiden rönsyjen karsimiseen muun muassa sellaisen ohjelmistosuunnittelun suosiminen, jossa ei tarvita lisäsoittimia eli orkesterin ulkopuolisia freelance-muusikoita. Sävellystilaukset pannaan samaten jäihin. Teosten kantaesityksiä saatetaan toki edelleen tehdä, kunhan ne eivät maksa orkesterille mitään. Säästötoimien palettiin sisältyy myös mahdollisuus eriasteisiin toiminnan supistuksiin ja määräaikaisiin lomautuksiin, mutta instituutio pyrkii aina ensisijaisesti löytämään säästökohteet oman henkilöstönsä ulkopuolelta.
Siirryttäessä orkesterimaailmasta laajemmalle elävän musiikin kentälle freelancerien ongelmat jatkuvat. festivaalitukien rajun karsimisen ja arvonlisäveron nostamisen myötä musiikkitapahtumat ovat vaikeuksissa, eikä konserttisarjoja järjestävillä tahoilla mene sen paremmin. Freelancerille tämä merkitsee vähentyviä esiintymismahdollisuuksia ja pieneneviä tuloja.
Samaan aikaan kun itsensä työllistävät taiteilijat huomaavat töidensä loppuvan ja heidän itsensä muuttuvan ulkomaailman silmissä ylimääräiseksi kulueräksi, taistelevat he verisesti toisiaan vastaan näivettyvillä työmarkkinoilla ja taiteellisen työn apurahahauissa, joista merkittävimmässä, Taiteen edistämiskeskuksen apurahajaossa, jaettavaa on selvästi aiempaa vähemmän. Taiteen alan freelancereiden toimeentulonäkymät eivät yleisellä tasolla ole koskaan olleet häävit, mutta nyt tilanne alkaa käydä sietämättömäksi. En olisi yllättynyt, jos vapaalla taidekentällä nähtäisiin lähitulevaisuudessa uranvaihtojen vyöry.
Tuloerojen kasvattamista ja julkisen sektorin alasajoa ajavan Kokoomuksen ja identiteettipoliittisista syistä kaikkea sivistystä, kulttuuria ja taidetta vainoavan Perussuomalaisten leppoisa symbioosi on osoittautunut yhteiskunnallisesti tuhoisaksi yhdistelmäksi. Tässä tilanteessa vapaiden taiteilijoiden kohtalon olisi syytä alkaa kiinnostaa laajemmin muita kulttuurisia toimijoita, olivat he itse kuinka suuressa hädässä tahansa. Freelancereiden aivoista ja käsistä nimittäin syntyvät ne sävellykset, näytelmät ja taideteokset, joiden hyödyntäminen muodostaa orkestereiden, teattereiden ja taidemuseoiden toiminnan ytimen.
Ilman freelancereiden taiteellista annettavaa kulttuurin ja taiteen pyörät pysähtyisivät. Jos leikitellään ajatuksella isoista kulttuuri-instituutioista luontodokumentin vatsansa täyteen ahtaneina suurpetoina (Kansallisoopperan tapauksessa mieleen tulee myös Hinku ja Vinku -animaatiosarjan Suursyömäri), voisi freelanceria ajatella haaskakuoriaisen sijaan myös suolistobakteerina, jolla pienuudestaan huolimatta on tärkeä tehtävä isäntänsä hyvinvoinnin turvaajana. Jos suolisto voi huonosti, ei täydestä vatsastakaan ole kuin harmia.
Olli Virtaperko
