Belgialainen soitinkeksijä Adolphe Sax esitteli Pariisissa 1844 musiikkiyhteisölle uuden soittimen, bassosaksofonin. Saxin tavoitteena oli luoda vaskien ja puupuhaltimien parhaat ominaisuudet yhdistävä hybridisoitin, joka toisi orkesterin puupuhaltimien bassosointiin kaivattua syvyyttä ja voimaa. Saxin patenttihakemuksen kohteena 1846 oli kahdeksan soittimen muodostama, koko rekisterialueen kattava saksofoniperhe, jonka soittimissa klarinetin yksilehdykkäinen suukappale ja oboen läppäjärjestelmä yhdistettiin vaskisoittimien metalliseen runkomateriaaliin. Saksofoneista tulisi orkesterissa puupuhaltimet vaskiin yhdistävä puuttuva soinnillinen linkki, Sax visioi.
Vaikka saksofoni saavutti nopeasti suosiota musiikkiyhteisössä, oli soittimen alkutaival draamaa täynnä. Pariisissa Sax sai tuta kilpailevien soitinrakentajien vihan, joka 1840-lukulaisessa todellisuudessa sai nykypäivää ronskimmat ulottuvuudet. Saxin soitinrakentamoon murtauduttiin toistuvasti, tiloja sabotoitiin, soitinpiirustuksia varastettiin. Paja yritettiin tuhopolttaa, Sax itse oli murhayrityksen kohteena. Saxin kilpailijat painostivat asiakkaitaan, säveltäjiä ja orkestereita boikotoimaan uutta soitinta. Uhkailua täydennettiin lahjonnalla. Vihamielisyyden cocktailiin haettiin lisäterää myös lakituvasta, Saxia kohtaan nostettiin useita patenttioikeudenkäyntejä. Uuttera työ kantoi lopulta hedelmää. Sax murtui, teki sarjan konkursseja ja kuoli köyhyydessä 1894. Hänen keksintönsä jäi kuitenkin elämään.
Saksofoni on parissa vuosisadassa noussut yhdeksi länsimaisen musiikin keskeisistä soittimista. Se muodostaa puhallinorkestereiden ja big bandien soinnillisen ytimen. Soittimella on iso rooli jazzissa ja laajemmin populaarimusiikissa. Taidemusiikissa saksofoni on elinvoimainen kamarimusiikki- ja solistisoitin. Saxin haave orkesterin saksofonisektiosta ei kuitenkaan toteutunut. Soittimen lanseerauksen takkuisuuden heijastusvaikutusten tähden saksofonin käyttö näyttäytyi romantiikan orkestereissa pitkään riskialttiina valintana. Myöskään erityistä saksofonistien ammattikuntaa ei ollut ehtinyt kehittyä. 1800-luvulla soitin oli lähinnä klarinetistien sivusoitin. Vaikka Rossini, Berlioz, Bizet ja Saint-Saëns suosivat saksofonia, syntyi soitinta hyödyntävää orkesterimusiikkia lopulta niukasti.
Puhallinorkestereissa, sotilassoittokunnissa ja ajan viihde- ja populaarimusiikissa saksofoni sen sijaan löi itsensä nopeasti läpi. Soittimen käyttö sirkusmusiikissa ja jazzissa laski saksofonin soittimellista statusta taidemusiikin yhteisön silmissä. Soittimen mahdollisuudet kuitenkin kiehtoivat säveltäjiä. Saksofonin käyttö orkesterimusiikissa lisääntyi 1900-luvun alkupuolella mm. Ravelin, Gershwinin, Prokofjevin ja Rachmaninovin teosten myötä. Laajan dynamiikan ja äänialan, soittimellisen notkeuden, kiinteän mutta soinnillisesti sulautuvan äänen ja solististen mahdollisuuksien yhtälö oli houkutteleva. Walter Pistonin vuoden 1955 orkesterointioppaan saksofonia käsittelevästä luvusta voi oppia, että vielä 1930 ”näytti todennäköiseltä”, että saksofonit liitettäisiin pian sinfoniaorkesteriin. Näin ei kuitenkaan koskaan käynyt. Mitä tapahtui?
Saksofonin surullisen tarinan pohjimmaisia syitä etsiessä kannattaa Ranskan sijaan suunnata katseensa Saksaan. Orkestereiden nykyisen kantarepertoaarin ydin on germaanista musiikkia. Jos romantiikan saksalaiset sävelmöhkäleet brahmseista mahlereihin olisivat teoksissaan hyödyntäneet saksofoneja, olisi soittimelle sävelletyn orkesterimusiikin määrä ylittänyt orkesteriin liittämiseen vaadittavan kriittisen massan, näin rohkenen väittää. Nyt näin ei käynyt – ranskalaisia vaikutteita hylkineessä germaanisessa kaanonissa saksofonia käytettiin yksinkertaisesti liian vähän. Saksalaiset sinetöivät saksofonin kohtalon välillisesti myös aloittamalla toisen maailmansodan. Sen jälkimainingeissa samaten saksalaisperäinen dodekafonia ja sarjallisuus viimeistelivät Schönbergin atonaalisuuden käynnistämän kehityskulun, joka rakensi kuulijan ja säveltäjän välille ylittämättömän kuilun. Sinfoniaorkesterin reaktio oli käpertyä kuoreensa ja muuttua avoimesta ja uudistavasta kulttuurisesta rakenteesta suljetuksi ja säilöväksi rakenteeksi. Sinfoniaorkesterin kokoonpanoa alettiin pitää ”valmiina”. Vasta tuolloin – hetkenä, jolloin orkesterin mukautuva ja aikaan reagoiva mahdollisuuksien maailma vaihtui jähmeäksi ja ikuiseksi muuttumattomuudeksi – sulkeutui saksofonin orkesteriin liittymisen aikaikkuna.
Saksofonin historia kokonaisuudessaan on huimaan mittakaavaan skaalautuva menestystarina, mutta germaanisen musiikkihegemonian murskaama haave saksofonista orkesterisoittimena jättää tarinaan kitkerän sivumaun. Onko tarina sitten otsikon mukaisesti ”surullinen” jää lukijan päätettäväksi. Itseäni asia surettaa joka päivä orkesteripartituuria kirjoittaessani.
