Hyvällä vaalilupauksella on kaksi tunnuspiirrettä. Sen tulee sekä olla toteutettavissa että palvella poliittisesti ja käytännön tasolla maksimaalisesti oman puolueen intressejä. Jälkikäteen voi todeta, että nykyisen valtionvarainministeri Riikka Purran (PS) ennen eduskuntavaaleja Ylen kolmen suuren puolueen puheenjohtajien tentissä esittämä väite kulttuurista ”luksuspalveluna, johon meillä ei ole varaa” oli tällainen vaalilupaus. Lausunnon esittämishetkellä näytti jo todennäköiseltä, että kokoomus voittaa vaalit ja että todellinen taistelu käydään vaalien kakkossijasta, joka olisi määrittävä hallituspohjan poliittisen suunnan. Toiseksi suurimman hallituspuolueen puheenjohtaja on perinteisesti saanut valtionvarainministerin salkun, joten lausuessaan kommenttinsa Purra esiintyi tosiasiallisesti jo tulevaisuuden valtionvarainministerinä kertomassa budjettinsa leikkauskohteista ja arvovalinnoista.
Niin pöyristyttäviltä kuin Purran sanomiset vaalitentissä kuulostivatkin, harva oletti, että ne olisi oikeasti otettava vakavasti. Kulttuuriväen tuoreehkossa muistissa oli Timo Soinin perussuomalaisten vuoden 2011 vaaliohjelmaan kirjoituttama hyökkäys ”postmodernia tekotaidetta” vastaan, jonka Soini pian vaalien jälkeen kuittasi huumorina ja leikkisänä pikku provokaationa. Purra ei kuitenkaan ole Soini. Siinä missä entinen ulkoministeri osoittautui hallitusvastuuta kantaessaan joustavaksi pragmaatikoksi ja ministerinä asemoitui Suomen ulkopolitiikan perinteiseen jatkumoon, on Purrassa monen kertoimen verran enemmän avointa arvopohjaista vihaa ja tinkimättömyyttä. Ajat ovat myös muuttuneet. Kärjistyneen identiteettipolitiikan julkisella näyttämöllä kulttuuripolitiikan symboliarvo on nykyään laitaoikealle aiempaa suurempi: iskemällä kulttuuripolitiikkaan isketään suoraan punavihreän kuplan ytimeen ja sitä kautta toteutetaan aidosti puolueen kannattajien poliittisia ja ideologisia tavoitteita. Vuoden 2025 valtion budjettiin esitetyt massiiviset leikkaukset kulttuurin rahoitukseen ovat tämän ideologian konkreettinen ja luonteva ilmentymä.
Kulttuurin rahoitusleikkauksia hahmotellessaan Purra kuuluu ottaneen niiden epäoikeudenmukaisen kohdentamisen sydämen asiakseen pitäen huolta siitä, että opetus- ja kulttuuriministeriön leikkauskokonaisuudessa kulttuurin leikkausten suhteellinen osuus todella olisi kuusinkertainen koulutukseen verrattuna, vaikka jopa opetusministeri itse oli valmis ottamaan oman ministeriönsä kontolle suuremman leikkausvastuun – sinänsä hämmästyttävä poliittinen kuvio. Purran suhteellisen vapaata temmeltämistä OKM-leikkaussalissa lienee auttanut ja rohkaissut se, että pääministeripuolue kokoomusta ja pääministeri Petteri Orpoa tuntuu kiinnostavan vain laitaoikeistolaisen hallituksen vetämisen tarjoama ainutlaatuinen mahdollisuus kokoomuksen oman agendan toteuttamiseen. Työtä onkin paljon, tärkeimpinä tuloerojen kasvattaminen, työntekijän aseman heikentäminen ja julkisen sektorin ja siinä etenkin julkisen terveydenhuollon näivettäminen – unohtamatta turkulaisen pääministerin aluepoliittista kärkihanketta, tunnin junaa Turkuun. Kaikki tämä olisi tehtävä tämän hallituskauden aikana, jos koskaan.
Purran kulttuurin rahoituksen alasajon missio tapahtuu kulttuurivihamielisyydelle suotuisissa poliittisissa olosuhteissa, mutta viime kädessä sen on mahdollistanut se, että perussuomalaiset ovat tosiasiallisesti ainoa puolue, jossa koulutuspoliittiset kysymykset ovat yhtäläisen tärkeitä niin puolueen kannattajille kuin puolueen poliitikoille. Persujen vastavoimaksi itsensä asemoinut vihervasemmisto ei jaa vastinparinsa sisäistä kulttuuripoliittista yhtenäisyyttä. Jos kohta vihervasemmistolainen äänestäjä saattaakin olla intohimoinen kulttuurin puolustaja, on käytäntö osoittanut, ettei hänen äänestämänsä kansanedustaja jaa samaa arvopohjaa poliittisia päätöksiä tehdessään. Toisin sanoin: punavihreä blokki ei konkretian tasolla tee kulttuuripoliittisesti sitä mitä äänestäjilleen lupaa, mutta äärioikeisto mahdollisuuden niin saadessaan tekee.
Purran vaalilupaus oli onnistunut vaalilupaus siksi, että hän kykeni hankkiutumaan asemaan, jossa hän pystyi oikeasti toteuttamaan ja pitämään lupauksensa joutumatta maksamaan siitä poliittista hintaa ja onnistuen siinä sivussa miellyttämään äänestäjiään konkreettisin teoin. Se oli merkittävä saavutus. En muista kenenkään kulttuurin tärkeyttä juhlapuheissa ylistävän punavihreän poliitikon tarttuneen läheskään yhtä merkittävään käytännön toimeen kulttuuripolitiikan saralla. Jos punavihreän blokin poliitikot haluavat tulevaisuudessakin syöttää äänestäjilleen itsestään mielikuvaa kulttuurimyönteisinä toimijoina, tarvitaan puheen sijaan tekoja. Riikka Purra onkin heittänyt tulevaisuuden poliitikoille kovan haasteen: kuka pystyy tekemään Purran saavutuksiin käänteisesti vertautuvan teon suomalaisen kulttuurin hyväksi? Se olisikin uusi ja raikas poliittinen pelinavaus!
