Näkyvimmät kuviot löytynevät Hollannista ja Iso-Britanniasta. Esimerkiksi Michel van der Aan (s. 1970) Hollannin televisiolle tekemiä yhden minuutin oopperoita nähdään 1-kanavalla ajankohtaisia asioita käsittelevän keskusteluohjelman osana. Jacob ter Veldhuisin (s. 1951) reality-ooppera The News (2011) käyttää aineksenaan television uutisviihdettä. Nico Muhlyn (s. 1981) tuoreisiin tositapahtumiin perustuva ja poliisitutkimuksen rakennetta noudattava Two Boys (2011) tarkastelee internetin rikollista pimeyttä.
Suuntauksen vaikutukset näkyvät kotimaisellakin kentällä. Mainittakoon Lotta Wennäkosken Lelele (2010) ja Wunderbar (2015), Heinz-Juhani Hofmannin Ahti Karjalainen – elämä, Kekkonen ja teot (2012), Antti Auvisen Autuus (2015) sekä Juhani Nuorvalan – harmillisesti edelleen kokonaisesitystä vailla oleva – Flash Flash (2005).
Yllättävin uutuuksista on Markus Virtasen (s. 1984) Säveltäjä Ann-Elise Hannikainen: Ooppera unohdetusta elämästä (2015, ohjaus Ida Heimonen, musiikinjohto Martti Laitinen). Katsoin sitä suu auki ihmetellen, onko tämä tottakaan.
Ensinnäkin aihe: suomalainen säveltäjä Ann-Elise Hannikainen (1946–2012). Ung Nordisk Musik -festivaalin historian ensimmäinen naissäveltäjä (1969). Säveltäjä, joka edellisen kerran sai näillä leveyspiireillä huomiota vuonna 1976 soittaessaan oman pianokonserttonsa Helsingin Juhlaviikkojen avajaiskonsertissa. Espanjalaisen säveltäjän Ernesto Halffterin (1905–1989) elämänkumppani.
Kerrankin oopperassa on tarina, jota kuulija ei tunne ja jonka hän todellakin haluaa kuulla. Jossa on oikeasti jotakin uutta.
Miksen ollut kuullut tästä säveltäjästä aiemmin? Onko hän suomalainen suurmies? Onko taide julkisen huomion ja tunnustuksen saamista vai tapa elää ja olla maailmassa? Onko elämä merkityksellistä vasta kerrottuna?
Teos ei anna vastauksia vaan kysyy. Lavalla on monta Ann-Eliseä, jotka kaikki laulavat eri äänellä. Katsoja joutuu ajattelemaan omilla aivoillaan (mikä ei ole nykyään muotia).
Virtasen keräämän Hannikaista koskevan aineiston pohjalta syntyi tutkiva ooppera, taiteellinen tutkimus, joka ammentaa dokumentaarisuudesta, vastakerronnasta ja oopperan kääntymisestä itseensä kokeellisen filosofian tapaan. Esittäminen pohtii esittämistä ja sen kautta kerronnallisia valtarakenteitamme.
Olemme avaruusromua kaikki, lopulta.
Unohdettujen illan musiikki soi kuin Arosuden tajunta, maagisena teatterina. Se aukeni soivana kaitafilminä, jossa Madame Butterflyt ja sielunmessut sekoittuivat pohjoiseen urkupisteeseen ja pelimannipoljentoon. Jossakin kuulsi melodia Hannikaisen harppukonsertosta. Kaikki me olemme unohdettuja eikä meidän pitäisi ottaa itseämme niin vakavasti. Olemme avaruusromua kaikki, lopulta.
Koskettavimpia hetkiä olivat mykkä pantomiimiorkesteri, Hannikaisen radiotallenteelta kuultu oma ääni ja sävelletyt kritiikit. Heikinheimon romuttamon jälkeen esiintyjät kääntyivät orkesterimontun ja katsomon puoleen Metropolia Ammattikorkeakoulun salissa. Tällaista tämä muusikon homma on. Mitäs sanotte? Kannattaako alaa opiskella?
Monista perinteistä railakkaasti ammentava musiikki muistutti, että ”totuus” ihmisen elämästä on monikerroksinen ja ristiriitainen. Samalla musiikki sekä ylisti että pilkkasi oopperaa taidemuotona. Ooppera on elämän kaoottisuuden ja järjettömyyden vertauskuva. Se on latteaa ja suurta, kaunista ja irvokasta, yhtä aikaa. Elämäntarinamme, ja se kuka niitä kertoo ja miten, ovat sattumanvaraisia. Onnekkaat saavat joskus tanssia ihanaa sävelmää.
