Arvio: Tapiola Sinfonietta, Espoon kulttuurikeskus 24.9.2021. Ryan Bancroft, kapellimestari, Sharon Bezaly, huilu. Lutosławski, Fagerlund (ke.), Schumann.
Tapiola Sinfonietta poikkeaa muista suomalaisista orkestereista siinä, ettei sillä ole ylikapellimestaria tai yksittäistä taiteellista johtajaa. Sen sijaan orkesterilla on useampi samanaikainen taiteellinen partneri sekä kausittainen residenssitaiteilija. Tuoreimpana orkesterin taiteellisena partnerina aloitti tällä kaudella yhdysvaltalainen kapellimestari Ryan Bancroft, jonka partneriuskauden avajaiskonserttiin oli tilattu tuoreelta residenssitaiteilijalta, säveltäjä Sebastian Fagerlundilta (s. 1972) huilukonsertto Terral.
Ohjelman avasi 1900-luvun uusien suuntien näyttäjiin kuuluneen Witold Lutosławskin (1913–94) Jeux vénitiens eli Venetsialaiset pelit (tai leikit). Lutosławski eläessään tähdensi, ettei hän liittänyt teoksen nimeä mihinkään entuudestaan olemassa olevaan kulttuuriseen käsitteeseen: teos sai kantaesityksensä Venetsiassa, ja ”leikit” tai ”pelit” viittaavat yksinomaan teokseen itseensä. Lutosławskille teos oli osa irtiottokautta hänen aiemmasta, folkloristiikan värittämästä sävelkielestään, ja sisälsi John Cagen inspiroimaa ”aleatorista kontrapunktia” – jaksoja, joissa muusikot saivat soittaa annettua sävelmateriaalia rytmisesti toisistaan irrallaan, luoden joka esityskerralla erilaisia sointimassoja.
Tekniikka oli havaittavimmillaan ensimmäisessä osassa, jossa lyömäsoittajien yhteisiskut toimivat ikään kuin portteina puhaltimien kaaoksen ja jousten kelmeän staattisuuden välillä, jonka pinnan vähäeleiset soolosoittimet toisinaan mursivat. Vaikutus oli kuin fantasia- tai science fiction –kertomuksen portaalilla, jolla pystyy matkustamaan ulottuvuudesta tai maailmasta toiseen. Toisen osan hajoilevista, poukkoilevista säikeistä siirryttiin kolmanteen, käsiohjelman mukaan ”kertovaan” ydinosaan, jossa huilun melodia nousi pääosaan, mutta perinteisestä lyyrisyydestä oltiin kaukana.
Lutosławski oli jakanut rakenteen niin, että kolme ensimmäistä osaa olivat yhteistä esittelevää kokonaisuutta, ja viimeinen neljäs osa vasta varsinainen toinen näytös, omanlaisensa osien synteesi, jossa kaaos sai tunnistettavia muotoja, vaikkakin arvaamattomia ja aaltomaisesti vellovia. Hienosta huipennuksesta ja kiinnostavasta muodosta huolimatta Venetsialaisten leikkien tyyli ei ole teoksena aivan yhtä hyvin kestänyt ajan hammasta kuin vaikkapa Lutosławskin kolmas sinfonia.
Fagerlundin Terralissa jatkui melodiasoittimen lisäksi myös tietty luonnonvoimaisuus punaisena lankana. Sen nimi viittaa latinan kielen ja sen johdannaisten maata tarkoittavaan sanaan, mutta myös erääseen espanjalaiseen tuuleen. Solisti, ranskalainen Sharon Bezaly, lähti liikkeelle alttohuilulla, jonka sointivärejä orkesteri kaiutti; vastaavaan tekniikkaan on voinut törmätä useissa 2000-luvun teoksissa, kuten vaikkapa Kaija Saariahon huilukonsertossa Aile du songe. Taajuudeltaan ja voimakkuudeltaan alttohuilu peittyi melkoisen paljon orkesterin alle, ja toisinaan oli vaikea erottaa, mikä oli huilua ja mikä jotain muuta; konserton alku tuntui luonteeltaan haahuilevalta, epäselvältä. Alkua seurannut pitkä, jousten ajama välike sisälsi yllättävää, Fagerlundille harvinaista uusromanttista, modaalista maailmaa – kenties hänelläkin on meneillään jonkinlainen tyylillinen murrosvaihe, samansuuntaisesti kuin vaikkapa Magnus Lindbergillä vuosituhannen vaihteessa?
Bezaly vaikutti vuoroaan odottaessaan hermostuneelta, suoriutuvan keskittyneeltä, vaikka ennen kaikkea tavalliseen huiluun vaihdettuaan oli hänen soittonsa tarkkaa, napakkaa ja sujuvaa. Solisti ja orkesteri ojensivat melodiaa toisilleen kuin viestikapulaa, jokaisen vuorollaan jatkaen sitä omaan suuntaansa. Scherzahtava toinen osa oli niin ikään paikoin hämmentävän tonaalinen, karaten kuitenkin sitten arvaamattomammille teille. Bezalyn huilu ei useimmiten noussut voimakkaana orkesterin ylle kuten viulu- tai sellokonserttojen solisti, vaan se oli ikään kuin kulkijana orkesterin mahtavassa luonnossa (jälleen tuli mieleen Saariaho – nyt Graal théâtre), flâneuse, joka katsoo, mihin tuuli kuljettaa, heittäytyy sen kannateltavaksi. Lepäävinäkin hetkinään teos oli hempeän sijaan luonnonvoimainen. Fagerlund onnistui yhä pysymään kiinnostavuuden ja lähestyttävyyden haastavassa leikkauspisteessä. Encorena Bezaly väläytti virtuoosin kynsiään Hugo Alfvénin soolohuilusarjan osasilla.
Väliajan jälkeen illan päätti Robert Schumannin (1810–56) sinfonia nro 4 d-molli, joka järjestysnumerostaan huolimatta oli sävelletty toisena. Yllättäen konsertin punainen lanka löytyikin uusista avauksista ja tietystä lyyrisyyden ja arvaamattomuuden yhdistelmästä: samoin kuin Schumannin pianokonsertto oli mullistava nimenomaan muodoltaan ja konseptiltaan, nitoi säveltäjä tässä sinfoniassaan ensi kertaa neliosaisen muodon yhdeksi tauottomaksi kokonaisuudeksi, ja käytti yhteistä temaattista materiaalia kaikissa osissa runsaammin kuin aiemmat kollegansa. Ilman puikkoa ja selkein, kokonaisuutta punovin liikkein johtanut Bancroft piti sinfonian napakkana, vältti turhaa siirappisointia ja valitsi allegroihin melkoisen reippaat, mutta silti hallinnassa pysyneet tempot, vaikkakin finaalissa raamit meinasivat paikoin ryskyä innokkaan meiningin piukeudesta. Tapiola Sinfonietta on valinnut mainion partnerin – kiinnostuksella odotan, mitä Bancroft tarjoaa seuraavaksi.
Santeri Kaipiainen
