Musiikin ajan toiseksi viimeinen päivä tarjoili kaksi kattausta moneen suuntaan laajentunutta esitystaidetta, joiden väliin istuutui ”perinteisempi” konserttikäytäntö. Tanskalainen harmonikkataiteilija Andreas Borregaardin iltapäiväisen soolokonsertin Solo Act kaikki teokset olivat viime vuonna kantaesitettyjä, ja jokainen niistä teki irtioton ”tavanomaiseen” musiikkiesitykseen erilaisilla keinoilla, oli se sitten teatteri-ilmaisua, videotaidetta tai interaktiivista, yleisöä osallistavaa toimintaa.
Jennifer Walshen (s. 1974) SELF-CARE alkoi välittömästi Borregaardin astuessa teatterisaliin sisään, ennen kuin edes aplodeja ehdittiin antaa: yleisö aisti esitysroolin olevan jo päällä. Itse harmonikansoitto oli pitkään sivuroolissa, kun teos porautui esiintymisjännityksen, täydellisyyden tavoittelun ja riittämättömyyden tunteisiin. Borregaard voimaili, venytteli, soitatti meditaationauhoja ja puhkesi hämmentäviin monologeihin kryptovaluutoista ja datasuojauksesta – päättyen haavoittuvaisiin ryöppyihin rakkaudesta ja kelpaamisesta. Itse haitarinsoittoa kuultiin lähinnä videopätkien taustalla, joissa nähtiin tavaraa traktorimielenosoituksista kukkaketoihin ja Barbie-nukkeihin. Tuloksena oli hämmentävä sekoitus surua ja onnea, joka loi yllättävän merkityksellisyyden tunteen kritiikkinsä rinnalla.
Simon Steen-Andersenin (s. 1976) Asthmassa Borregaardin roolina oli tuottaa ääniraita videoteokseen, joka käsitteli hengitystä ja siihen liittyviä mahdollisia vaikeuksia ja haasteita. Tavanomaisen soiton sijaan Borregaard lähinnä imitoi videon ilmaääniä tarkasti ja mielikuvituksellisesti taitavan foley-taiteilijan tavoin sekä toimi puheiden dubbaajana. Mykkäelokuvahenkinen teos oli samaan aikaan sekä hulvattoman hauska että klaustrofobisen ahdistava.
Niels Rønsholdtin (s. 1978) performanssiteos Until Nothing Left alkoi varovaisena ilmapallojen ilman ja haitarin vuorotteluna, kunnes Borregaard äityi paasaamaan musiikillisen esitystilanteen epäluontevauudesta ja passivoivuudesta – kunnes siirtyi laulattamaan yleisöllä kalastajalaulua, ja lukuisia musiikin ammattilaisia sisältävä yleisö vastasi komeasti ja oppi nopeasti. Pian voitiin siirtyä myös yleisöön varustamiseen osallistavin esinein. Borregaardin esityksessä vilahti myös kiinnostava ajatus siitä, onko melankolia vain korvike todelliselle pelolle ja surulle meidän hyvinvoivassa elämässämme.
Suomalainen barokkiorkesteri: Incidental Music
Suomalaisen barokkiorkesterin vierailu Viitasaarella alkoi lauantain Heiner Goebbelsin Songs of Wars I have seen –teoksessa, mutta sunnuntaina oli vuorossa orkesterin itsensä kuratoima konsertti Viitasaaren kirkossa, jossa vanha musiikki eli rennossa vuorovaikutuksessa uuden kanssa. Esiintyjien saavuttua lavalle alkoikin kirkon sivulaivasta kuulua nokkahuilun koristeellisia säveliä: Pauliina Fred käyskenteli hiljalleen käytävää pitkin kohti ovea soittaen tuntemattoman 1600-luvun säveltäjän aistillista ja leikkisää Dark is My Delight –säveltä. Sitä seurasi keskeytyksettä islantilaisen Anna Thorvaldsdóttirin (s. 1977) Shades of Silence, jossa tasapainoteltiin raukean ja jännittyneen välillä barokkijousten hälyäänillä ja glissandoilla sekä cembalon perinteisin ja laajennetuin soittotekniikoin. Maisema aukesi varhaisella loppupuolella kaihoisiin harmonioihin, jotka toivat mieleen Godspeed You! Black Emperorin kaltaiset yhtyeet.
Toisena nokkahuiluvälisoittona kuultiin Jesper Nordinin (s. 1971) Inevitabilini, säveltäjän laajemmasta teoksesta eristetty melodinen materiaali, joka perustui uudelleenjärjestellylle ruotsalaiselle kansansävelmälle ja oli osin hyvin luonnonläheistä, osin menneille vuosisadoille kuljettavaa. Barry Guyn (s. 1947) kolmiosainen Bubblets kumarsi nykyteoksista voimakkaimmin barokin suuntaan koristeellisuudellaan ja muilla eleillään ja vaihteli meditatiivisemman ja räväkämmän tunnelman välillä. Postmoderni lähestymistapa vastakkainasetteluineen toi mieleen Arvo Pärtin tintinnabulivaihetta edeltäneen varhaistuotannon.
Goebbelsin lauantaisessa teoksessa viitattiin vuonna Matthew Locken vuonna 1667 säveltämään Myrsky-sarjaan, joka kuultiin nyt kokonaisuudessaan. Renessanssin ja barokin rajapinnalla sävelletty teos virkisti korvia nykymusiikin kyllästämän viikon keskellä yllättävällä tavalla, ja barokkisoitinten rajoitukset toivat inhimillistä kömpelyyttä vireisiin. Konsertin päätti saksalaisen Sarah Nemtsovin (s. 1980) tilausteos-kantaesitys ”beyond its simple space”. Robert Creeleyn (1926-2005) runoon perustuva teos rakensi hienon kaaren, jossa cembalo kannatteli rytmisesti ympäröiviä kaoottisempia tapahtumia. Elektroniikka otti välillä orkesterista kopin, ja jouset hiljalleen siirtyivät rouhiviin ja repiviin saundeihin. Fagotti ja huilu lipuivat freejazz-maisina tapahtumien kommentaattoreina, kunnes vaihtoivat sivusoitinrooliin kukkaruukkujen, lasien ynnä muiden ”epäsoitinten” parissa. Vaivihkaa cembalo lipui solistisempaan rooliin samalla kun sivusoittajat alkoivat paiskoa ja rikkoa esineistöään. Tätä arvoltaan kenties hieman kyseenalaista keinoa lukuun ottamatta oli kokonaisuus kaunis ja hieno.
Tomomi Adachi & Jennifer Walshe: Duo Improvisation
Illan päätteeksi Tomomi Adachi ja Jennifer Walshe esittivät 45 minuutin vapaan improvisaation Teatterilla. Megafoneihin höpötetyllä siansaksalla alkanut duetto oli ison osan ajasta melko dynaamista ja aggressiivistakin, vailla hengähdystaukoja. Kokeneena työparina Adachi ja Walshe nappasivat hienosti koppeja toistensa pienistäkin ideoista ja eleistä, ja vuorovakutus vaihteli painitappeluksi äityneestä nokittelusta aina valmentavaksi tsemppaukseksi. Walshen aiheesta kukkaruukkuun –monologit puhdistivat hienosti tilaa, mutta niistä lähteneet jaksot tuntuivat katsojasta monesti jopa melko ei-vuorovaikutuksellisilta. Vaikuttavan esityksen tarkoitus ja merkitys jäikin leijumaan ilmaan: oliko tämä taidetta, viihdettä vai Adachin ja Walshen väliset jamit?
Santeri Kaipiainen
