sunnuntai helmikuu 5. 2023

Persoonallisuus voitti Maj Lind -pianokilpailussa

Piotr Pawlakin hymy oli herkässä teknisesti ja ilmaisullisesti äärirajoille vieneen Prokofjev-esityksen jälkeen. © Minna Hatinen

Korkea tekninen taso oli itsestäänselvyys torstaina päättyneissä Maj Lind -pianokilpailussa, mutta persoonallisuus oli kuitenkin se, joka ratkaisi kisan puolalaisen Piotr Pawlakin voitoksi.

 

Maj Lind -pianokilpailun taso oli tällä kertaa niin tasainen, että se herätti jopa turhautumista. Kaikki soittajat olivat ainakin välierästä lähtien suurenmoisia taitureita, mutta kukaan ei tuntunut erottuvan joukosta niin, että hän olisi kirkkaasti kohonnut suosikkilistojen kärkeen. Toisaalta kukaan ei myöskään varsinaisesti epäonnistunut. Tuomariston tehtävää saattoi pitää vaikeana.

Tuloksiin vaikuttivat kaikkien kilpailuerien suoritukset, mutta jos seuraamaan ehti vasta kesken, toisen finaalikonsertin perusteella voittajaa saattoi jo veikata. Sen verran persoonallisesti ja väkevästi Piotr Pawlak soitti Prokofjevin toisen pianokonserton. Se on tunnettu murhaavan vaikeasta ensiosan kadenssistaan, mutta Pawlakin soittaessa ei vaikeus tullut ensimmäisenä mieleen vaan draamallinen eläytyminen ja selkeästi erotellut karaktäärit.

Heti konserton alussa Pawlak eläytyi vahvasti surumieliseen, reflektoivaan melodiaan ja antoi sille tilaa ja avaruutta. Ja sitten kun tuli terävien sivallusten aika, ne soivat sitäkin räikeämmin. Tuntui, että pianisti halusi kertoa tarinaa kuin oopperassa – tai pikemmin kuin Prokofjevin baleteissa. Kadenssissa tuskainen tunnelma tihentyi heti hetkeltä, samalla kun kädet viuhtoivat läpi koko koskettimiston yhä vimmatummin. Pawlak käväisi vähän voimiensa äärirajoilla, ikään kuin tuhon reunalla, mutta se tunne tästä musiikista pitääkin tulla.

Toisen osan perpetuum mobile kiiti kuin pikajuna, Intermezzon vääristynyt marssi ja finaalin mystisiä värityksiä saanut kansanlaulu jatkoivat mielikuvituksekkaasti luonnehdittua ja omakohtaisesti koettua matkaa. Hyvin sujunut kommunikaatio Anna-Maria Helsingin johtaman Radion sinfoniaorkesterin kanssa sinetöi onnistuneen tulkinnan.

Maj Lind -kilpailujen kolmen kärki: Piotr Pawlak (1. palkinto), Bogdan Dugalic (2. palkinto) ja David Munk-Nielsen (3. palkinto).

Ei pianokilpailua ilman Tshaikovskin pianokonserttoa, jonka Bogdan Dugalic soitti tällä kertaa virtaviivaisesti ja kaikki virtuoosiset haasteet selvittäen. Heti alun oktaavivyöryt soivat majesteettisesti ja kirkkaasti, ja jatkossakin pianisti vakuutti pikemmin kosketuksensa selkeydellä ja rakentelun määrätietoisuudella kuin romanttisilla tunteilla tai soinnin ja fraseerauksen vivahteilla Pätevään tulkintaan kaipaisi vähän enemmän persoonallisesti elettyä otetta.

Toisen finaalipäivän viimeinen esiintyjä Michelle Candotti oli valinnut soitettavakseen Chopinin e-molli-konserton. Valinta oli kovin erilainen verrattuna muiden finalistien voimallisiin virtuoosihaasteisiin, ja kauniisti ja soljuvasti hän konserttoa soitti – todellista painon bel cantoa. Ehkä tulkinta oli turhankin ongelmaton, emotionaalisia kipupisteitä kartteleva.

Torstain orkesterifinaalissa suurimman vaikutuksen teki tanskalainen, Sibelius-Akatemiassa opiskeleva David Munk-Nielsen, joka aiemmin voitti mm. Tampereen pianokilpailun. Brahmsin toinen konsertto ei sinfonisen luonteensa vuoksi ole kovin kiitollinen kilpailukappale, sillä se vaatii enemmän kypsää taiteellista visiota kuin show-tekniikkaa. Munk-Nielsen sai siihen kuitenkin uskottavan ja syvän otteen, jota edesauttoi valpas yhteistyö Helsingin ja RSO:n kanssa.

Brahmsin laajat sointuotteet vyöryivät muhkeina ja kirkkaina, ja aloitusosan muodonnassa oli sekä jämerää rakentelua että romanttista hengittävyyttä – tosin jälkimmäisen osuutta voisi vielä lisätä. Toisen osan Munk-Nielsen soitti väkevin ottein, ja hitaan osan kamarimusiikillinen keskustelu toteutui orkesterin ja erityisesti soolosellisti Tuomas Lehdon kanssa kauniisti. Finaali kiisi vapautuneesti, ja soitosta paistoi musisoimisen ilo.

Kevin Chow oli valinnut konsertokseen Prokofjevin toisen, eikä siis vertailua kilpailun voittajan tulkintaan voinut välttää. Hän soitti sen Pawlakia nopeammin tempoin, mutta karakterisointi ei ollut yhtä syvissä vesissä liikkuvaa. Alussa ilmaisu ja sointi eivät oikein kantaneet rampin yli, mutta kadenssissa Chow näytti kyntensä ja innostui maaniseen takomiseen, kuin kaikki maailman tuskat päällään. Kaikkiaan tulkinnasta muotoutui eheä, mutta ehkä vailla teoksen vaatimia ääritiloja.

Théotime Gillot’n sointi on kirkas ja selkeä ja sopii hyvin Prokofjevin kolmanteen konserttoon. Chown lailla hänkin vaikutti alussa kankealta, ja sointi jäi avautumatta, mutta mitä vaikeammaksi tekstuuri kävi, sitä enemmän hän innostui. Kyseessä saattoi olla tottumattomuus orkesterin kanssa soittamiseen. Sormitaituruutta ja värittämisen kykyä Gillot’lla riittää, ja konsertto sai vauhdikkaan ilmeen.

Anna-Maria Helsing ja RSO tukivat jokaista pianistia täysillä, mutta todellinen kommunikaatio orkesterin kanssa vaatii tietenkin kokemusta. Sen tarjoajana kilpailuilla on tärkeä paikkansa.

Tämänkertaisia Maj Lindejä vaivasi peruutusten tulva ja päällekkäisyys muiden kansainvälisten pianokilpailujen kanssa – koronan aiheuttamat siirrot toivat alalle melkein jo ruuhkaa. Ilman näitä taso olisi voinut olla vieläkin korkeampi. Hienon kuvan nuorten pianistien taidoista ja persoonallisuuksien erilaisuudesta kilpailu kuitenkin antoi.

Harri Kuusisaari

 

Kritiikit