Ensin sitä hihkui urkurien sisäpiiri, nyt sen voi kuulla myös yleisö: Helsingin Musiikkitalo on saanut ainutlaatuisen hienot, värikkäästi ja huumaavasti soivat urut, joilla on paljon mahdollisuuksia uusien musiikillisten maailmojen kartoittamiseen. Olivier Latryn soittama avajaiskonsertti uudenvuodenpäivänä oli historiallinen juhlahetki ja käänteentekevä myös Musiikkitalolle.
Niin sävykkäästi ja läpikuultavasti kuin orkesterit Musiikkitalon salissa voivat parhaimmillaan soidakin, olen kokenut akustiikan aina jotenkin kitsaana – sointi ei tule iholle eikä luo humisevan kosmoksen tunnetta. Nyt Rieger-urut tuntuivat luovan akustiikan uudestaan. Salin jokainen kolkka soi, yhä aikaa kokonaisvaltaisesti ympäröivänä että tarkkaan erottelevana.
Ilmiöön lienee monia syitä. Urut ovat kuin pystyyn koko salin korkeudelle nostettu orkesteri, ja se valtaa tilan eri lavalla kuin lavalla istuvat äänilähteet. Mutta ennen muuta: Riegel Orgelbau on onnistunut luomaan valiosoittimen, jossa kaikki elementit ovat kohdallaan luoden inhimillisen ja rikkaan kokonaissoinnin. Vaikka salin kaiku on minimaalinen, urut eivät jää yhtään pimentoon, kuten monissa konserttisaleissa käy, vaan ottavat majesteettisesti paikkansa.
Sointien ja värien kirjo tuntui loppumattomalta. 128-äänikertaisen soittimen pauhu teki voimallisimmillaan kivasti jytisevän vaikutuksen, mutta hiljaiset ja herkät nyanssit kantoivat aivan yhtä hyvin. Rekisterit soivat harmonisesti ja karakteristisesti. Rakentajat ovat selvästi kunnioittaneet urkurakennuksen perinnettä, mutta samalla kyseessä on modernin teknologian huippunäyte. Se tuntui jo siinä, miten luistavan näköistä ja kuuloista soitto on: rekisterien ohjelmoitavuuden ja muun tekniikan ansiosta energiaa ei mene vempaimien kanssa äheltämiseen, vaan kaikki tapahtuu kuin itsestään.
Uruissa on pureva erottelukyky, joten musiikin tekstuurit soivat paljon selkeämpinä kuin mitä kirkoissa on koskaan lupa odottaa. Portaattomat crescendot ja diminuendot ovat toki jo Aristide Cavaillé-Collin keksintöä, mutta tuntuu, kun Riegerin soittimessa orkestraaliset keinot olisi viety monipuolisuudessaan vielä pidemmälle. Tuskin maltan odottaa kuulla, mihin soitin taipuu nykymusiikin palveluksessa.
Soitin tietenkin vaatii urkurilta paljon, jotta kaikki sen mahdollisuudet tulisi hyödynnettyä. Olikin tarpeen saada vihkiäiskonserttiin todellinen mestari näyttämään mallia. Olivier Latry on ollut Musiikkitalon urkuhankeen asiantuntijana alusta asti, ja hän tuntui päässeen hyvin sinuiksi soittimen kanssa. Hän oli valinnut ohjelman, joka esitteli monipuolisesti urkujen mahdollisuuksia. Toteutus löi ällikällä virtuoosisuudessaan.
Aluksi paikallaan oli tietenkin kunnianosoitus hankeen lahjoituksellaan mahdollistaneelle Kaija Saariaholle. Hänen teoksessaan Offerande sellolle ja uruille sellistinä oli Saariahon läheinen ystävä ja yhteistyökumppani Anssi Karttunen. Teos perustuu osaksi Maan varjot -urkukonserttoon, joka kuullaan ensi viikolla Helsingin kaupunginorkesterin konsertissa.
Heti teoksen alussa sai tutustua urkujen matalimpien pillisen maagiseen huminaan. Se kietoutui vangitsevasti yhteen sellon sointien kanssa. Sittemmin sellon glissandot ja muut soittotavat saivat vastaansa urkujen kieli- ja yläsäveläänikerrat. Stemmat sulautuivat yhteen spirituaaliseksi ääni-tilaksi, jonka voima oli sävymuutoksissa ja haipumisissa.
Kutkuttavana näytteenä ranskalaisesta eksotismista oli Jean-Louis Florentzin Prelude de L’Enfant noir. Kyseessä on alkusoitto Afrikka-aiheisten kuvaelmien sarjaan, jonka perustana on Camara Layen kirja L’Enfant noir. Säveltäjä käsittelee afrikkalaisia elementtejä ranskalaiseen tyyliin, käyttäen urkujen eri rekistereitä maukkaasti. Harmonis-värityksellinen hienostuneisuus ja viidakon ja savannien polyrytminen alkuvoima yhdistyivät myös Latryn esityksessä.
Jean Alainin Aria jatkoi eksoottismausteista väriherkuttelua, kunnes J.S. Bachin Preludi ja fuuga G palautti luterilaisen urkutradition pyhimpään. Latry osoitti, että uudet urut taipuvat myös terhakkaasti artikuloivaksi barokkisoittimeksi. Linjojen kirkas selkeys korosti myös rytmistä energiaa.
Toisen esimerkin barokkityylin istuvuudesta soittimelle tarjosivat Jean-Francois Dandrieun kolme Noelia, joissa joulua juhlitaan maanläheisesti soivin ja tanssivin puhaltimin. Latry oli valinnut niihin kutkuttavat pastoraaliset äänikerrat lyömäsoitinefekteineen. Vanha ranskalainen joululaulu on perustana myös Marcel Duprén teoksessa Variations sur n Noel. Muunnelmat kulkevat eri rekistereissä arkaaisista sävyistä yhä surrealistisempiin ja villimpiin.
Duprén teoksen vauhdikas loppu ja Charles-Marie Widorin viidennen urkusinfonian kuuluisa Toccata maanisesti toisiaan takaa-ajavine perpetuum mobile -kulkuineen ovat sitä urkutaiteen loisteliainta virtuoosiperinnettä, joka ei voi olla tempaamatta mukaan perehtymätöntäkin kuulijaa. Oliver Latry soitti ne kuin loveen langeten, antaen Rieger-urkujen kipinöidä koko voimallaan.
Vaikka Widorin sinfonia onkin läheisessä yhteydessä Cavaillé-Collin katedraaliurkuihin, se saavutti täyden orkestraalisen majesteettisuutensa myös Musiikkitalossa. Jykevien ääriosien välillä sai rauhoittua pastoraalisissa ja romanttisissa suvannoissa. Tästä ei ollut pitkä matka saksalaiseen orkesteriromantiikkaan. Toivottavasti Widoria ja Dupréta kuullaan talossa vielä paljon lisää.
Lopuksi kiitoksiin marssitettiin myös urkuprojektin suomalaiset aktiivit sekä paikalla olleet Rieger-rakentamon asentajat ja suunnittelijat. Se oli tarpeen, sillä ilman monen tahon, niin taiteilijoiden, käsityöläisten kuin organisaattoreiden omistautunutta työtä tätä aarretta ei olisi Helsinkiin saatu.
Harri Kuusisaari
