Tähtilaulajien varassa pyörivät klassikot ja ärhäkkäästi päivänpolitiikkaa käsittelevät tuotannot ovat oopperamaailman kaksi ääripäätä, joilla molemmilla on paikkansa. Wienissä niitä tarjosivat alkuvuonna Verdin Aida ja Offenbachin La Perichole.
Wienin valtionooppera oli menneinä vuosikymmeninä traditionaalisen oopperan suojasatama Regietheaterin myrskyjen keskellä. Sen vetovoima oli tähtilaulajissa ja maailman parhaassa oopperaorkesterissa. Taloon on toki saatu myös tyyliltään moderneja ohjauksia, mutta ne eivät aina ole istuneet sinne kovin hyvin, koska repertuaarisysteemin vaihtuvissa miehityksissä ei ole liiemmälti aikaa harjoitteluun ja näyttämötoteutuksen ideoiden sisäistämiseen.
Pari vuotta sitten aloittanut uusi oopperanjohtaja, levybisneksen puolelta tullut serbi Bogdan Roščić on riisunut hieman ohjelmistoa, ja sen uudistamisessa hän on tukeutunut varmoihin nimiin ja kierrätykseen. Mozartin Da Ponte-sarjan uudet versiot alkoivat Barrie Koskyn Don Giovannilla, ja helmikuussa jopa Boleslaw Barlogin historiallinen Salome art nouveau- lavasteineen saa tehdä tilaa uudelle, Cyril Testen ohjaukselle – monien suruksi.
Wien ei olisi Wien, ellei oopperassa olisi jotain skandaaleja. Viimeisimpänä niistä musiikillinen johtaja Philippe Jordan erosi viime syksynä ovet paukkuen ensimmäisen kautensa jälkeen. Julkisuudessa hän syytteli epämusikaalisia ohjaajia.
Tähtitrion karisma vetää
Verdin Aida kuitenkin pysyy konservatiivisen oopperan malliesimerkkinä, ja tammikuun lopussa näkemäni Nicolas Joelin ohjaus oli tuotannon 127:s. Mutta ohjaus oli viimeinen asia, mistä tässä esityssarjassa puhuttiin, sillä päätriona lauloivat Anna Netrebko, Jonas Kaufmann ja Elina Garanca.
Esitys oli juuri sitä, mitä kuvitella saattoi: huikeaa laulua kauniissa Egypti-kulisseissa ja seisoskelevissa asetelmissa. Kuin aika entinen olisi palannut. Mutta tälläkin on paikkansa, ja tähtien kihelmöivästi toiminut kemia herätti sadun henkiin.
Kaufmann korostaa toivottomaan rakkauteen jumiutuneen sotapäällikkö Radamesin surumielistä ja fatalistista puolta, ja avausaaria, Celeste Aida soi niin pakahduttavin pianissimoin, että yleisö kuunteli henkeään pidätellen. Kaufmann on jättänyt herooisimman Radamesin taakseen myös äänellisistä syistä, sillä korkeat äänet eivät syttyneet sellaiseen loistoon kuin aiemmin. Mutta vivahteiden mestaruus korvasi sen.
Anna Netrebko on päässyt Putinin kannattajan pannasta ainakin Keski- ja Etelä-Euroopassa, Metropolitan vielä empii. En nyt palaa tähän boikottidilemmaan, mutta hän on Itävallan kansalainen ja asunut Wienissä pitkään. Se kuului yleisön reaktioissa, sillä häntä juhlittiin solisteista eniten.
Ja syytä olikin, sillä sekä lyyrisiä että raastavan vereviä sävyjä vaativa Aida sopii hänelle hyvin. Hänen alemmat rekisterinsä ovat kehittyneet mehukkaiksi, mutta silti ylärekisteri soi yhtä kirkkaasti ja taipuisasti kuin hänen bel canto -aikanaan. Hänellä on maneerinsa – sävelten liu’uttelut ja melodramaattiset käsieleet – mutta ne voi oli ottaa tai jättää osana diivakulttuuria.
Illan yllättäjä oli kuitenkin Elina Garanca. Tiesin toki, että hän on tehnyt Ebolia, Kundrya ja muita raskaan sarjan rooleja, mutta Amneris oli silti väkevämpi kuin odotin. Hänkin on säilyttänyt kauniin soinnin, mikä teki faaraon tyttären mustasukkaisuudesta koskettavan. Ei hän ole Agnes Baltsa tai muu mustan mullan Verdi-mezzo, vaan äänessä on pohjoinen, ylväs sävy.
Eikä kolmea ilman neljättä: Luca Salsi tarjosi Amonasrona täyden vastuksen vuolaalla baritonillaan. Kapellimestari Nicola Luisotti johti alkupuolella uneliaasti mutta heräsi yksilödraaman myötä. Kuoro tuntui kahlitulta, mutta baletti oli orientalistisen kaunis ja julma.
Tekeekö raha onnelliseksi?
Sentimentaalis-kulinaristinen wieniläisoperetti on periaatteessa kaukana terävän satiirisista Offenbachin opereteista, mutta Wienillä on kuitenkin ollut pitkä erityissuhde myös niihin. Onhan esimerkiksi La Pericholessa peräti 12 valssia, ja Napoleon III:n ajan yhteiskuntakritiikki on taipunut helposti niin Franz Josef II:n kuin myöhempienkin aikojen peilaajaksi.
Theater an der Wien seurasi uudessa La Perichole -tuotannoissaan tätä perinnettä niin, että tapahtumapaikka on muutettu Espanjan kolonaalista Perusta nykypäivän Wieniin, tarkemmin Hofburgin linnoituksen Punschkrapferln ja Fleischlabern -grillien väliin. Dialogeissa puhutaan paikallista murretta, tuota savolaiseen viäntöön verrannollista Wienerischiä.
Nikolaus Habjanin ohjauksessa vilisee Itävallan politiikkaa kuten edellisen liittokanslerin Sebastian Kurzinkorruptioskandaaleja, mutta pääteemaksi kohoaa silti universaali kysymys, hallitsijan ja kansan välisen suhteen legitimointi. Tekeekö vain raha onnelliseksi, tulkinta kysyy, ja käyttää myös nukketeatteria ja naamioleikkejä valtasuhteiden ja tunteiden katalysaattoreina.
Kaupungin rahoittamana oopperatalona toimivan Theater an der Wienin oma historiallinen rakennus on remontissa, ja väistötilana on Museokorttelin arkinen halli, joka kuitenkin toimii akustisesti hyvin. La Pericholen ronskiin menon se sopi jopa paremmin kuin 1700-luvun korulipas.
Ensemble taipui teatterilliseen menoon niin estottomasti, että vastaavaa näkee oopperatalossa harvoin. Tähtenä oli Anna Lucia Richterin La Perichole, joka otti kaiken irti sijaishallitsijan rakastajattaren valheellisesta glamourista kuin oikeista tunteistakin. Arnold Schönberg -kuoro on täynnä virtuooseja niin laulajina kuin näyttelijöinäkin, ja kapellimestari Jordan de Souza vapautti ORF-sinfonikot kieli poskella soittoon.
Missä viipyy suomalainen Offenbach-tulkinta Sanna Marinin bilekohuista?
Harri Kuusisaari
