“Miksi sen pitää aina olla niin monimutkaista?” Niin, pitääkö? Ja onko se? Uuden musiikin monimutkaisuus on sitkeä myytti, jolla on myös vankka tausta. Kuten viime Rondon kirjoituksessani kävi ilmi, taidemusiikki on 1900-luvun aikana kehittynyt aina vain kompleksisempaan – siis kiemuraisempaan – suuntaan. Richard Straussin partituureissa soi välillä kaksi sävellajia päällekkäin, Igor Stravinskylla jo niin monta, että analysointi oli turhaa. Arnold Schönberg heitti koko sävellajiajattelun romukoppaan ja laski sitten 12 säveltasolle optimaalisen järjestysperiaatteen. 1950-luvun sarjallisessa […]