Maria-vesper Kaapelitehtaan Pannuhallissa Zodiakin ja Helsingin barokkiorkesterin yhteistyönä. Musiikinjohto Marianna Henriksson, koreografia Anna Mustonen.
Cembalisti Marianna Henrikssonin ja koreografi Anna Mustosen yhteistyönä syntynyt Maria-vesper on elämyksellisimpiä musiikin ja tanssin kohtaamisia pitkään aikaan. Claudio Monteverdin samannimiseen kokoelmaan perustuva teos levittäytyy Pannuhallin korkeassa tilassa yhteisölliseksi kokemukseksi, jossa kurkotetaan kohti aistillista halua ja henkisyyttä. Raja niiden väliltä katoaa, aivan kuten Monteverdillä maallinen rakkaus ja Pyhän neitsyen ylistys yhdistyvät.
Jo asetelma luo edellytykset monenlaisten asioiden sulautumiseen. Yleisö istuu ympärillä, ja esiintyjät ovat keskellä ja liikkuvat koko ajan kommunikoiden ja mukaansa kutsuen. Laulajat tanssivat ja tanssijat laulavat, ja paikoin soittajatkin irtautuvat tuoleiltaan.
Arkinen puvustus (suunnittelu Piia Rinne) verryttelypukuineen, farkkuineen ja koomisen teatraalisine asuineen saattaa ensin hymyilyttää, mutta silläkin on tehtävänsä roolien sekoittamisessa. Totta kai näyttämöllä liikkeestä huomaa, kuka on koulittu tanssija ja kuka ei, mutta se ei ole oleellista vaan inhimillisen kontaktin hakeminen.
Liikekielessä Anna Mustonen on kehitellyt musikaalisia eleitä, jotka lähtevät laulun tuottamisesta ja musiikin antamista tunnesysäyksistä. Kädet kurkottautuvat ylös kuin hurmioliikkeen kokouksessa ja tekevät ilmassa hyväilynomaisia muotoiluja – aivan niin kuin kapellimestari tai musiikinopettaja selittää kappaleen olemusta. Musiikin tanssillisuus antaa selvät askelmerkit liikkeelle, paikoin vaivutaan alas ja käpristytään maahan. Joskus vain seistään ja tuijotetaan, ja sekin toimii.
Liike tuntuu korostavan Monteverdin musiikin affekti-ilmaisua kuvioineen, tekstimaalailuineen ja ”änkytyksineen”. Sen dissonansseista syntyvät jännitteet ovat tyydyttymättömän kaipuun symboleita, ja se sai esityksessä selkeän fyysisen asun.
Ammattitanssijoilla on monitasoisempaa liikettä, jossa on barokkitanssin eleitä, klassisia pastoraaleja muistuttavia kirmailuja ja nykytanssin maanläheisyyttä. Vain joskus tulee mieleen, että heidän sulavia muodostelmiaan olisi katsonut enemmänkin ilman laulajien yksinkertaisempaa liikehdintää, mutta pian taas yhteinen kehon kuuntelu voitti.
Tekijät kertovat pyrkineensä löytämään voimaa ja suuruutta levollisuudesta, moninaisuudesta ja hauraudesta. Liikkeet eivät vaikuta ennalta rakennetuilta vaan pikemmin improvisaatiomaiselta kokemuksen tunnustelulta, olematta silti varsinaista improvisaatiota.
Koskettavia hetkiä oli paljon. Ensin mieleen tulee Juho Punkerin hellyttävä ja eroottisesti hyväilevä laulaminen ja liikehdintä Nigra sum -motetissa. Hänen luonnollinen ilmaisunsa ja heleä laulutapansa toisi heti uran Euroopan barokkipiireissä.
Punkerin ja Taavi Oramon duetto Due Seraphim on kutkuttavasti toteutettu esimerkki Monteverdin tavasta yhdistää kirkolliseen ylistystekstiin intiimiä väreilyä.
Pulchra es -duetossa sopraanot Tuuli Lindeberg ja Sirkku Rintamäki kisailivat koloratuuriensa taituruudella. Tekstissä ylistetyt Jerusalemin neidot oli helppo vaihtaa mielessä heidän halunsa kohteiksi. Lindebergin suvereeni muusikkous ja äänen kirkas puhtaus olivat koko laulajatiimin kantavia voimia. Jussi Lehtipuu ja Teppo Lampela hoitivat osuutensa myös tyylikkäästi, jälkimmäinen hieman varjoon jääden.
Ave maris stellassa tanssijatkin yhtyivät lauluun, ja koko tiimi rauhoittui levolliseen kuunteluun. Maria-vesper päättyy Magnificatiin, jossa säveltäjä vetää yhteen kaiken kontrapunktisen osaamisensa ja oopperallisen teksti-ilmaisunsa vanhaa ja uutta tyyliä yhdistävässä hengessä. Tässäkin lavatulkinta vältti kaikkea mahtipontisuutta ja toi yhteen toisiaan etsiviä, hauraita ihmisiä.
Ei voinut kuin ihailla kolmen tanssijan, Hanna Ahdin, Anna Kuparin ja Eleni Pieridesin kykyä riisua itsestään esittävä tanssijuus ja luottaa yksinkertaisten eleiden kantovoimaan, etenkin loppupuolella, jossa yksi katse riitti kertomaan kaiken.
Maria-vesperin musiikilliset ulottuvuudet tulisivat tietenkin paremmin esiin isommalla kuorolla ja orkesterilla, mutta stemma per ääni -periaate toimi, ja jokainen Helsingin barokkiorkesterin muusikoista oli läsnä henkilökohtaisella panoksella.
Marianna Henriksson oli harjoittanut kokonaisuuden hyvään kuntoon, ja pienet merkinannot cembalon ja urkujen äärestä riittivät pitämään porukan kasassa. Tanssillinen imu ja ilo toteutui estoitta, ja soolot ja myötäilevät sointuhyväilyt olivat kuin laulajien ihossa kiinni. Erikseen täytyy mainita teorbin soittajan Eero Palviaisen continuo-mestaruus. Polyfonian rikkaus muuttui elämän monimuotoisuuden ylistykseksi.
Lisää tällaista!
Harri Kuusisaari
