Don Juan tai Giovanni ovat herkkuaiheita dekadenssia ja seksismiä korostaville tulkinnoille. Olen nähnyt viime aikoina Mozartin oopperasta useita versioita, joissa naistenmetsästäjä piikittää itseään huumeilla ja joissa tanssitaan teknoklubeilla, ja pakkomielteenomainen seksi on osa tätä maailmaa. Kyllä aihe irrottelulle luvan antaa, mutta valitettavasti se ei riitä näin monitasoisessa oopperassa.
Kansallisooppera päivitti 25 vuotta vanhan, vähän sisäsiistin version ja kutsui ohjaajaksi teatterin puolelta Jussi Nikkisen. Hän on tehnyt aiemmin Beethovenin Fidelion ja Schumannin Faust-kohtaukset RSO:n kanssa, eivätkä ne onnistuneet kovin hyvin. Hänen Don Giovanninsa sisälsi runsain mitoin sketsihuumoria, mutta teos osoittautui debytantille liian vaikeaksi.
Epäilen, että uuden tuotannon elämä jää huomattavasti edellistä lyhyemmäksi, ellei sitten sitä karsimalla saada koherentimmaksi. Nikkisen ohjaus kyllä paljon sisältää ideoita, mutta suurin osa niistä on teoksesta irrallisia tai epäloogisia eivätkä kasva libretosta ja partituurista.
Alussa ollaan fetissiklubilla. Väki ramppaa krumeluuriasuissaan Giovannin seksiluolaan, myös lady dominalta vaikuttava Donna Anna. Siinä sivussa ammutaan tämän isä vahingossa hengiltä, mutta hyörinässä koko episodi jää sekavaksi ja hahmojen reaktiot tapon jälkeen epäuskottaviksi. Don Ottavio sohii miekkansa kanssa, teeskentelee kuolevaa ja nostelee rytmissä käsiään mustakaapuisen tanssijajoukon kanssa. Onko sulhoparka menettänyt järkensä?
Ihmettelyä riittää myös myöhemmin. Miksi Masetto pannaan hyppimään housut pudottaneena ja rokkari-Leporello yrittää vakuuttaa mieheyttään pelleilemällä banaanien kanssa? Ai että huumoria tarvitaan? Totta on, että Mozartkin limitti ylevää ja alevaa ja harrasti kakkahuumoria, mutta minussa perisuomalaisen puskateatterin keinot herättivät lähinnä myötähäpeän tunteita.
Ensimmäisen näytöksen finaali taipuu hyvin nykyaikaisiksi rokkibileiksi, mutta miksi sama irrottelu toistuu yllättäen toisessa näytöksessä Giovanniksi naamioituneen Leporellon jouduttua satimeen? Kyllä, kyllä – voi ottaa loikkia realismin yli, mutta kaikelle pitää löytyä motiivi. Nyt ei löydy. Vedetään vain matto kohtauksen alta.
Kivisen patsaan kohtaus on tehty muiden juoneksi Giovannia vastaan: komtuuri nostetaan haudasta ja toistetaan hänen repliikkinsä nauhurista. Kunpa se olisi ollut edes vähän uskottava.
Loppunäytöksessä Giovannin huumeet jo sumentavat pään niin, että illallisille pitää mennä kalsareillaan. Sitten muut murhaavat konnan vuoroiskuin. Epilogi on leikattu pois. Ehkä sen omalaatuinen ironia olisi ollut liian älykäs lopetus.
Parhaimmillaan esitys on näyttävä show, etenkin juhlakohtauksessa. Siinä apuun tulevat Erika Turusen ylettömän loisteliaat puvut, joissa rokokoo kohtaa teknoajan, ja Ima Iduozeen katutanssia ja teatteria yhdistävä koreografia. Muutenkin visuaalinen anti on hieno aina takisin suunnittelemaan, pyörölavalla vaihtuvaa lavastusta ja Kalle Ropposen valaistusta myöten.
Patrick Fournillier johti oopperan Prahan-version todella tiukoin tempoin ja draamallisella imulla. Tapahtumat suorastaan vyöryivät orkesterimontusta.
Tuomas Pursiosta on tullut oopperamme seksipeto numero yksi. Viimeksi hän hekumoi raa’alla himolla Toscan Scarpiana, ja Don Giovannina hän ilkamoi rinta paljaana komealla laululla ja arrogantilla otteella. Nuori Markus Suihkonen teki hienon debyytin Leporellona. Hänessä on luontaista lavapreesensiä, ja jatkossa kaunisvärinen bassobaritoni saanee vielä lisää ytyä. Olga Heikkilän Zerlina ja Henri Uusitalon Masetto vakuuttivat myös.
Jussi Myllys oli elegantti Don Ottavio ja Koit Soasepp jylisevä komtuuri. Tamuna Gochashvilillä on komeasointinen sopraano, ja hän sai Donna Elviraan traagista suuruutta. Sääli, että toisen näytöksen aaria puuttui. Donna Annan esittäjällä Liine Carlssonilla oli ensi-illassa äänellisiä vaikeuksia, ja hän joutui jättämään toisen näytöksen väliin. Tilalle hyppäsi Hanna Rantala. Hän selvisi vaikeasta aariastaan voittajana. Heräsi halu nähdä koko roolityö.
Harri Kuusisaari
