Ainoa Hollywoodin Walk of Famelle päässyt suomalainen, elokuvaohjaaja Mauritz Stiller, ohjasi 100 vuotta sitten Johannes Linnankosken romaaniin perustuneen elokuvan Laulu tulipunaisesta kukasta. Ruotsissa tehdyn elokuvan alkuperäinen orkesterisäestys on ollut laulu- ja orkesterisäveltäjänä tuolloin kuuluisan Armas Järnefeltin (1869-1958) kynästä lähtöisin ja ensimmäinen tunnettu pohjoismainen elokuvasävellys. Näiden yhteisten satavuotisjuhlien kunniaksi Helsingin kaupunginorkesteri säesti Musiikkitalossa loppiaisena Svenska filminstitutetin restauroimaa kopiota elokuvasta kapellimestari Jaakko Kuusiston johdolla.
Juonitematiikaltaan Laulu tulipunaisesta kukasta on kouluesimerkillisellä draamataiteella kyllästetty. Koskelan ison talon poika Olavi (Lars Hanson) on huoleton hetkessä eläjä ja kylänsä orastava naistenmies, jonka jäätyä vanhemmilleen kiinni riiuureissullaan päättää äkkipikaisen ylpeytensä tähden lähteä kulkurielämän tielle. Tukkilaisten joukkoon lyöttäytyneenä hän laskee hengenvaarallisen kosken todistaakseen erityisyytensä Kyllikille (Edith Erastoff), jonka isä ei kuitenkaan hyväksy erisäätyiseksi luulemaansa Olavia vävykseen. Yhä traagiseksi muuttuvammat vaellusvuodet johdattavat Olavin kohtaamaan aiempien tekojensa seurauksia ja päättämään, onko hän luonteensa ja kohtalonsa orja, vai ottaako elämänhallinnan omien päätöstensä käsiin.
Kenties kaunokirjallisesta taustastaan johtuen Laulu tulipunaisesta kukasta ei ole ainoastaan kasvu- ja rakkaustarina, vaan 1900-luvun alun filmiksi häkellyttävän realistinen kuvaus inhimillisistä vuorovaikutuksista, joissa väläytellään myös yhteisö- ja perhesuhteiden nurjaa todellisuutta vailla liiallista kainostelua. Stillerin ohjauksesta paistaa halu luonnollisuuteen: mykkä vuorovaikutus onnistuu välittämään henkilöiden tunteet vailla alleviivaamista tai ylinäyttelemistä, sellaisella koskettavuuden tasolla, johon myöhemmät Suomi-filmit eivät pitkään aikaan pystyneet.
Järnefeltin kansallisromanttinen, välillä tarkoituksellisiksi pastisseiksikin taipuva musiikki osittain uumoilee elokuvamusiikin tulevaa olemusta, rakentaen usein kuvaa tukevaa jännitystä, kaihoa, riemukasta röyhkeyttä tai raastavaa surua. Näytelmämusiikista poikkeava käyttötapa on kuitenkin vielä ollut lapsenkengissään, sillä sävellyksellinen virtaavuus on välillä vaihdoksissaan ja episodimaisuudessaan kömpelöä suhteessa kuvaan. Täysin uuden oman partituurin sijaan Järnefelt käytti oman sävellystyönsä lomassa rakennuspalikoina runsaasti kansansävelmiä, mikä tukee juurevalla tavalla valkokankaan maalaistunnelman visuaalisia yksityiskohtia.
Kuusisto ja HKO antoivat näytöksen siitä, miltä mykkäelokuvat lienevät parhaimmiltaan tuntuneet kuulijoiden edessä – vaikkakin oletettavasti soitti sadan vuoden takaisia orkestereita laadukkaammin. Elävä musiikki onnistui voimistamaan katsojan tunneaffekteja hämmästyttävän hyvin. Dynamiikka ja tulkinta olivat tosin yllättävän hillittyjä, mikä kuitenkin selittyy äänen kuvalle alisteisella roolilla. Orkesteri osaa tuoda partituuristaan esille niin eteläpohjalaishenkistä leveää uhoa, henkistä eksyneisyyttä ja tappelun äkäisyyttä. Konserttimestarit Pekka Kauppinen ja Jan Söderblom pääsivät esittelemään hykerryttävästi fraseeraamaan pelimanniduona, ja samoin puhallinsooloissa oli hyvää kansanmusiikillista mystisyyttä. Klassikkodraama onnistui kinokonsertissa saamaan arvoisensa soinnin.
Santeri Kaipiainen
