Melodian imu ja tunteen hehku silloittavat draaman aukot La Scalan robustin loistokkaassa Rosvot-esityksessä. Savonlinnan oopperajuhlien historiallinen vierailu täytti kaikki odotukset.
Viisi italialaisia oopperaseuruetta on vieraillut Savonlinnan oopperajuhlilla ennen Milanon La Scalaa, ja niistä suurimman vaikutuksen teki Bolognan ooppera ritualistisella Nabuccollaan 2006. Totta kai La Scalan täytyi panna paremmaksi, vaikka teoksena olikin draamana heiveröisempi Rosvot eli I Masnadieri, jonka Giuseppe Verdi sävelsi Lontooseen 1847.
Upeaa musiikkia mutta ontuva libretto – siinä on jälkipolvien tuomio monelle Verdin varhaisoopperalle, eikä Schillerin näytelmän pohjalta Andera Mafein kirjoittama Rosvot tee poikkeusta. Draama siinä ei kehkeydy mitenkään loogisesti, loppu tulee tupsahtaen, ja henkilöiden motiivit jäävät pohjustamatta: paha on pahaa ja sillä siisti.
Toisaalta librettojen epäloogisuuksille on liiankin helppoa nykyään naureskella. Ne heijastelevat aikansa levotonta henkeä ja nationalistisia ihanteita ja joka tapauksessa antavat kehykset musiikilliselle ilmaisulle, joka sitten esittäjistä riippuen kantaa tai ei.
Rosvoissa Verdin musiikki soi voimallisena ja karaktääreiltään rikkaana. Sen melodiaimu on niin mukaansatempaava, että kaikki muu jää sille alisteiseksi.
Roisia anarkiaa sotilaiskoulusta
Teoksen anarkistisuus on jo Schillerin perua. Kirjailija kirjoitti näytelmäänsä Karlsruhen ankarassa sotilaskoulussa, ja omat kokemukset näkyvät sen uhossa ja väkivaltaisuudessa.
David McVicar on ottanut tämän lähtökohdakseen La Scalaan tekemässään ohjauksessa. Alkusoiton aikana yksi sotilaskoulun oppilas piestään raipaniskuilla. Hän on Schiller, joka sitten alkaa kirjoittaa näytelmäänsä ja on mukana koko oopperan ajan.
Tällä konstilla löydetään edes jonkinlainen puolustus libretolle: nuoren miehen fantasiahan pursuilee yli ja hakeutuu myös ääripäihin, groteskiuteen ja väkivaltaan ja toisaalta hellyttävään kaunosieluisuuteen. Näitä tekstin ristiriitaisuuksia Verdi on käyttänyt musiikkinsa polttoaineena.
Ooppera kertoo synkän perhetarinan kahdesta veljeksestä. Carlo on liittynyt rosvojoukkoon vaikka onkin sisimmissään hyvä. Fransesco taas on sysimusta pahis, vallananastaja, joka haluaa tappaa niin veljensä kuin isänsä. Asiaan tietenkin kuuluu, että molemmat haluavat samaa naista, Amaliaa.
Lopussa on Verdin monesta oopperasta tuttu unikohtaus, jossa Francesco murtuu syyllisyyden painosta. Carlolla olisi tilaisuus saada Amaliansa, mutta hän ei pysty irrottautumaan uskollisuudesta rosvoveljille ja tappaa rakkaansa säästääkseen tämän pahalta.
Tappo ja raiskaus – hupia vain
Verdi luo jo alkusoiton sellosoolossa oopperalle tumman, melankolisen vireen. Kontrastina alulle ovat sitten rosvojoukon testosteronia pursuilevat kohtaukset, joissa mieskuoro antaa palaa soinnin voimalla. Se imaisee syövereihinsä – niin epäkorrektista sisällöstä kun onkin kyse kuoron ylistäessä tappamisen ja raiskaamisen hupia.
La Scalan kuoro ja orkesteri ovat niin syvällä tämän musiikin perinteissä, että tyylin hallinnasta tulee suoraan tunteen ilmaisua.
Melodia on näille muusikoille kaikki kaikessa: he hengittävät laulajien mukana, fraseeraavat jalostuneesti mutta silti eteenpäin vievällä imulla. Jokainen säestyskuvio ja takapotkukin elää ja punoo kuminauhamaisesti asioita yhteen.
Kapellimestari Michele Mariotti on oikea mies kannattelemaan ja ohjaamaan – mutta ei kahlitsemaan – näitä energiavirtoja. Hän otti jäntevät tempot mutta osasi huomioida myös Olavinlinnan pitkäkaikuisen akustiikan. Sointien hyväily, melodioiden intohimo, dramaattiset purkaukset ja rytminen potku saivat kaikki luontevan osansa.
McVicar ei todellakaan hienostele ohjauksessaan, vaan meno on roisia ja fyysistä, täynnä turhautuneiden nuorten miesten uhoa. Juuri näin pitääkin – perusteet ovat suoraan libretossa ja musiikissa. Epookkipuvustus sotilasunivormuineen (Brigitte Reiffenstuel) toimii, ja niukka lavastus nostaa linnan muurit pääosaan. Tanssijajoukko kylvää tuhoa viikatemiehinä.
Rakkauden ja väkivallan ristiveto
Musiikissaan Verdi käyttää bel canto -laulun keinoja, vaikkakin väkevämpää sointia vaatien. Tämä voiman ja herkkyyden kaksoisvalotus leimaa etenkin Carlon roolia, joka sisällään pyristelee eri suuntiin rosvojoukon ja rakkauden ristitulessa.
Fabio Sartori toi nämä energiat esiin huikean ilmaisuvoimaisella laulullaan. Heti ensimmäinen aaria oli täynnä hellää kaipuuta. Hänessä on voimatenorin aineksia mutta silti kykyä herkistää sointia ja notkistaa linjaa aina ilmaisun vaatimusten mukaan.
Yhtä suurenmoinen oli Lisette Oropesa Amalian roolissa. Hän helisytteli taivaallisia kuvioita oopperan ainoana valonsäteenä mutta toi myös melankolisen puolen esiin. Liu’utteleva vanhan tyylin keino säilyi maukkaana lisänä eikä mennyt maneeriksi.
Amalia jää oopperassa passiiviseksi, mutta Oropesan säteilyvoimalla se muuttuu oikeaksi rakkauden mahdollisuudeksi, johon mudassa ryömivät miehet eivät osaa tarttua. Rooli oli puettu sen kantaeisttäjää Jenny Lindiä muistuttavaksi, ja sen muotokuva hallitsi näyttämöä.
Massimo Cavalletti ei ehkä ole sellainen jyhkeä baritonitykki kuin mitä Francescon roolin demonisemmat puolet vaatisivat, mutta kohtuullisemmillakin keinoilla hän osasi tuoda esiin hahmonsa turhautuneisuuden, joka kasvaa kaiken halveksunnaksi.
Michele Petrusin basso soi lämpimänä poikansa nöyryyttämän isän roolissa, ja loppukohtaus, jossa isä tapaa Carlon tuntematta enää tätä, ei voinut olla koskettamatta. Francesco Pittari Arminion roolissa oli ammattitaitoinen kirkassointinen oopperan kakkostenori.
Harri Kuusisaari
