Arvio: Kaija Saariaho: La Passion de Simone, Tampere-talo 10.3.2019. La chambre aux échos, Sayuri Araida, sopraano; Kamariorkesteri Avanti!, kapellimestari Clément Mao-Takacs; Aleksi Barrière, ohjaus.
Kaija Saariahon toisen ja kolmannen oopperan välissä valmistunut näyttämöteos La Passion de Simone (2006) on tekijänsä mukaan oratorio – nimike, jota roolitetuista uskonnollisista vokaaliteoksista käytetään. Simone Weil (1909–1943) ei kuitenkaan ollut kirkon pyhimys, vaikka Saariahon teos hänet omanlaisenaan marttyyrina esittääkin. Jo nuorena sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen intohimoisesti suhtautunut, filosofiaa opiskellut Weil pyrki kokonaisvaltaisesti lähestymään aiheita, joista puhui ja kirjoitti: hän meni tehdastöihin ymmärtääkseen työläisten elämää ja lähti vapaaehtoisesti taistelemaan tasvaltalaisten puolella Espanjan sisällissodassa. Juutalaistaustainen Weil myös koki kristillisen herätyksen – aikalaisälyköistä vastavirtaan – ja hänen loppuvaiheidensa kirjoitukset olivat painottuneita mystisiin metafyysisiin aiheisiin. Terveydentilaltaan heiveröisen Weilin käytännön etiikasta kertoo anekdootti, ettei hän toisen maailmansodan aikana myötätunnosta halunnut syödä enempää kuin mitä hän käsitti miehityksen alla asuvien ranskalaisten saavan päivittäin.
Saariaho kertoo Weilin kirjoitusten puhutelleen häntä jo nuoruudesta saakka. Libretto on kirjailija Amin Maaloufin, jonka kanssa Saariaho on työskennellyt myös kolmessa ensimmäisessä oopperassaan. Teos muodostui kristillisen passionäytelmän raamiin, ristintien etappeja mukaillen. Alun perin isolle esityskokoonpanolle sävelletty teos sai pariisilaisen La chambre aux échos –ryhmän tilauksesta vuonna 2013 ensemble-versionsa sopraanosolistille, lausujalle, vokaalikvartetille, kamariorkesterille ja elektroniikalle. Ryhmän toiselle johtajalle, ohjaaja Aleksi Barrièrelle, oli kyseessä myös ensimmäinen taiteellinen yhteistyö äitinsä Saariahon kanssa.
La chambre aux échos’n Tampereelle tuoma kokonaisuus oli toteutuksensa puolesta pääosin onnistunut. Sopraanosolisti Sayuri Araida lauloi hyvällä läsnäololla linjakkaasti ja selkeästi Saariahon tyylikästä melodiikkaa. Pelkistetyllä lavalla tapahtui lähinnä kiinnostavan valo- ja videosuunnittelun keinoin, joiden tuomaa visuaalista panosta olisi voinut olla jopa hieman enemmänkin. Neljän laulajan ensemble jäi ohjauksessa valitettavan alakynteen: monesti he olivat vain paikallaan, rooliasuissa mutta vailla kummempaa persoonaa. Juuri jonkinlaista tilallista, koreografista kontrapunktia olisi kaivannut enemmän. Avantin ja kapellimestari Clément Mao-Takacsin rautaisella ammattitaidolla Saariahon kamariorkesterisovitus soi kokoaan suuremmin, rehevän vehmaasti, vaikkakin Tampere-talon pääsalin kokoiseen tilaan kenties kuitenkin hieman vaimeasti.
Kokonaisuutena teos oli hidastempoinen ja mahtipontisuutta välttelevä, mikä sopii sekä passion että meditaation raamiin. Draaman kaari pysytteli alussa pitkään melko abstraktina ja ei-narratiivisena, mikä vaikeutti seuraamista: kenties libreton selaaminen ja täten suurempien kokonaisuuksien kerralla hahmottaminen olisi avannut viestejä voimakkaammin. Teoksen edetessä selkeytyi hiljalleen myös sen narratiivi, Simonen kärsimystien askeleet, ja musiikillisten tehojen kerrontaa tukeva ote alkoi vahvistua.
Myötätuntoisen rakkauden ja kärsimyksen kysymysten polttavuus peilautui nykyaikaan videomateriaalin kautta, jossa vilahtivat niin Ranskan keltaliivit, Odinin soturit kuin Lähi-idän ohjusiskut, kysyen, kuinka filosofi- ja aktivisti-Weil olisi niihin tänä aikana vastannut. Sopraanokommentaattori ikään kuin käy kerronnan ohella myös läpi surun ja menetyksen eri vaiheita, kuten kiukun Simonea kohtaan siitä, kuinka tämä maailmaa rakastaessaan unohti rakastaa myös itseään.
Päällimmäinen olo salista poistuessa onkin katarttisen ja lunastetun sijaan ennemmin täynnä hämmentyneitä kysymyksiä. Tekikö Simone oikein vai ei? Oliko hän oikeassa – vaiko liian ehdoton? Samalla tavalla myös itse musiikki jäi leijailemaan mystisenä haamuna, joka toisinaan tuntui ottavan jonkin tunnistettavan muodon paetakseen jälleen. Mitä mieltä tästä oikein olisi? La Passion de Simone ilmaisi itsensä teoksena, joka ei avaudu ensimmäisellä kerralla. Toisaalta, kuten oratorion – tai meditaation, kuten tekijät sitä ovat myös kutsuneet – kertoja siteerasi Simone Weilia: ”Kuvia ja symboleita ei tule ymmärtää, vaan katsoa, kunnes valo purkautuu esiin.” Samankaltainen antautuminen vailla liikaa analyyttisyyttä ja arvottamista lienee tässäkin mahdollinen valinta – harvinainen, yllättävä, mutta sellaisena myös henkisesti virkistävä.
Santeri Kaipiainen
