Perinteisen alkusoitto–konsertto–sinfonia -kaavan rikkominen sinfoniaorkesterin konsertissa herättää aina keveästi mielenkiinnon, ja parhaimmillaan nimenomaan hyvä ohjelmasuunnittelu voi tehdä hyvästä konsertista erinomaisen. Siksi brittiläisen säveltäjä-pianisti-kapellimestari Thomas Adèsin oivaltava metafysiikan, tuonpuoleisen ja kuoleman ympärillä pyörivä neljän teoksen ohjelma vailla konserttoa tai sinfoniaa nosti kiinnostavia odotuksia.
Konsertin avauskappale, György Kurtágin kolmiminuuttinen, sävellyksellisesti hyvin pelkistetty nimihirviö Ligatura – Message-Hommage à Frances-Marie Uitti (The Answered Unanswered Question) op. 31b oli kahden sellon ja kahden viulun kamarimusiikkia, joka nimensä vastaisesti herätti enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Selloparin neliääniset fraasit saivat heijastuksensa parvelta soittaneilta viuluilta, ja asetelmaa korostettiin suuntaamalla soittajiin spotit muuten pimeässä salissa.
Kurtágista Adès jatkoi lähes huomaamattomasti Jean Sibeliuksen Tuonelan joutseneen. Lemminkäis-sarjan kuuluisa kolmas osa ei missään vaiheessa kuitenkaan tuntunut saavuttavan ydintään ja kantanut mukanaan. Lisäksi balanssi oli hukassa: Sanna Niemikunnaksen soittama ikoninen englannintorvisoolo hukkui jousiston alle. Oli vaikea sanoa, ylikorostiko akustiikka viuluja, eikö Adès suitsinut niiden voimakkuutta, vai soittiko Niemikunnas liian vaimeasti.
Suomalaisuuteen kuuluu tietty alitajuinen näkemys Sibeliuksen maalaamien sävelmaisemien luonteesta, minkä vuoksi on kiintoisaa kuulla ulkomaalaisten kapellimestarien versioita kansallissäveltäjän kappaleista. Adèsin Tapiola ei ollut niinkään se myyttinen, kunnioitusta herättävä ja hieman arvaamatonkin sumuisa aarniometsä täynnä sammalta ja naavaa, vaan hänen tahtipuikostaan virtasi uhkaavampi, aggressiivisempi korpi. Sibeliuksen rikas ja monipuolinen orkesterikudelma sisältää lukuisia hienostuneita pieniä yksityiskohtia, jotka tuntuivat Adèsilla jäävän vaille selkeää merkitystä kokonaisuudessa. Tämä epäyhtenäisyys vailla tarpeeksi suurta linjakkuutta – ja sille rinnakkainen orkesterin ja kapellimestarin yhteisen aallonpituuden puute – johti orkesteri-illuusion murtumiseen: lomittaisten ja orgaanisesti muuntautuvien tekstuurien sijaan Tapiola oli liikaakin tilkkutäkki.
Adèsia arvostetaan eniten säveltäjänä, ja konsertin toisen puolikkaan täyttäneessä Totentanzissa loksahti tunnelma kohdalleen. Mustan surman aikaisista eurooppalaisista kuolemantanssin kuvituksista teemansa hakenut teos oli värikästä neo-ekspressionistista tarinointia. Alun vimmainen, epäkeskoinen rytmiikka ja painostavat viulujen glissando-ostinatot tukivat kuoleman valtaa, vaativuutta ja välttämättömyyttä. Baritoni Mark Stone lauloi Kuoleman roolin voimakasäänisesti ja selkeästi artikuloiden, mutta kenties hieman yksiulotteisesti suurimman osan ajasta. Mezzosopraano Christianne Stotjin tulkitsi kaikkia heitä, joita Kuolema tuli noutamaan, aina paavista ja keisarista asteittain alaspäin köyhiin työväenluokkiin saakka. Stotjinin ääni ei kuitenkaan tarpeeksi kantanut yli orkesterin, vaan hukkui sen alle; ainoastaan hiljaisemmissa paikoissa, kuten suntion osan laulaessaan, hän sai tarpeeksi kuuluvuutta. Adèsin mielikuvituksellinen ja mykistävän rikas orkestraatio ja tyylillinen vaihtelu eri henkilöhahmojen kohdalla oli sen sijaan nautinnollista, ja etenkin kontrafagotin ja sen harvinaisen veljessoittimen contraforten yhteispeli oli mehukasta kuunneltavaa. Lopussa Kuoleman tullessa hakemaan pientä lasta tanssiin oli alun brutaalius vaihtunut jo helläksi kehtolaulun ja surumarssin yhdistelmäksi, jonka tonaalisissa tehoissa solistitkin tuntuivat olevan enemmän kotonaan ja vapautuvan tulkitsemaan luontevammin.
Santeri Kaipiainen
