Arvio: Töölö IV. Kaartin soittokunta, Saksofonikvartetti Aava, József Hárs, kapellimestari. Temppeliaukion kirkko 28.10.2020.
Kaartin soittokunnan Töölö-sarjan vuoden viimeinen erä oli tällä kertaa osana Blow!2020-puhallinmusiikkifestivaalia, jonka ohjelmisto vaihteli jazzin, nykymusiikin ja improvisoinnin välillä. Kunnianhimoinen oli myös Töölö IV:n ohjelma, jonka henkisenä liimana toimi amerikkalaissäveltäjä Aaron Copland (1900-1990). Vaikka päätösnumerona kuultu Coplandin Emblems ei ollut konsertin suurin teos, oli hänen estetiikkansa heijastumia kuultavissa niin Ingolf Dahlin Sinfoniettassa kuin hienovaraisemmissa määrin myös kantaesityksensä saaneessa Veli Kujalan Transformationsissa.
Maalailevia 1900-luvun sinfonisia puhallinmaailmoja omalla tavallaan enteili Richard Straussin Serenadi Es-duuri op. 7, jonka Strauss sai valmiiksi 17-vuotiaana säveltäjälahjakkuutena vuonna 1881. Tyylillisesti se on rakennettu wieniläisklassisen perinteen mukaiseen sonaattimuotoon, ja nimikkeelläänkin viittaa salonkimusiikkiin, mutta sydänromanttisen, Brahms-maisen kuoren alta paljastui hiljalleen polveilevaa liukua tummempaan väripalettiin. Puupuhaltimista ja käyrätorvista koostuva ensemble oli yllättävän puhdas ja tasapainoinen, ja kontrafagotti kaikui jykevästi Temppeliaukion kirkon kallioseinistä.
Sekä klassisena harmonikansoittajana että säveltäjänä menestyneeltä Veli Kujalalta on esitetty viime vuosina mukavan paljon orkesterisävellyksiä. Saksofonikvartetti Aavalle sävelletty Transformations on oikeastaan keskeytyksetön konsertto neljälle saksofonille ja puhallinorkesterille, joka alkaa Debussy-maisen vipeltelevillä, viluisan levottomilla trilleillä, jotka pian puhkeavat kunnon ryminäksi orkesterin uidessa sisään. Action-tunnelmassa oli mehukkaassa suhteessa sekaisin modernia sävelkieltä ja takaa-ajobongoja; Aavan fonistit pääsivät mehustelemaan ylipuhallus- ja multifonitekniikoillaan. Jokaiselle kvartetin jäsenelle oli luotu oma soolopaikkansa – Eero Saunamäen baritonisaksofoni liihotteli modaalisissa maisemissa, Joonatan Rautiolan sopraanosooloa varjostivat orkesterin napsahtavat crescendot, Kalle Oittisen tenorille oli pedattu minimalistisempaa taustatunnelmaa ja Samu Metsäsen altto väläytteli sointiväripalettiaan. Nykymusiikkiin erikoistunut kapellimestari (ja RSO:n käyrätorvensoittaja) József Hárs johti vähäeleisesti ja kaavapainotteisesti, mutta hänen johtamistyylinsä toimi, sillä Kaartin soittokunta oli todella tiukassa iskussa. Kujalan runsaaseen materiaaliin ja vetävään rytmiikkaan yhdistettynä oli soivassa lopputuloksessa hitin ainekset kasassa.
Ingolf Dahl tunnetaan nimenomaan puhallinsäveltäjänä. Hän halusi tehdä Sinfoniettasta (1961) samaan aikaan sekä pitkän ja sinfonisen että tunnelmaltaan kevyen teoksen, ja tuloksena olikin jännä yhdistelmä hyvin idiomaattista, Bernstein-maista amerikkalaista marssiorkesterityyliä ja yläsävelsarjalle rakennettuja avaria sointuja (Coplandin vakiinnuttamaan tyyliin). Symmetrisen teoksen menevissä hetkissä oli kuultavissa komediallisia roolihahmoja hieman Stravinskyn Pulcinellan tapaan.
Tuntui kummalta valinnalta sijoittaa Coplandin Emblems loppupäähän sen alkusoittomaisten, fanfaarinomaisten alku- ja loppuosan vuoksi. Teoksen blokkimainen rakenne hieman häiritsi verrattuna Kujalan vaivihkaiseen siirtyilyyn. Lisäsävelin ryyditetyt koraaliosuudet olivat mehukasta kuunneltavaa – kenties Rautavaara sai Yhdysvaltojen-opintomatkallaan juuri Coplandilta vaikutteita Pelimannien harmoniaan – ja nopea keskiosa oli Rodeonsa kuunnelleille tuttua meininkiä. KaartSK soitti Hársin johdolla poikkeuksellisen erinomaisesti.
Santeri Kaipiainen
