Arvio: UMO Helsinki Jazz Orchestra, suoratoisto 18.2.2021. Aki Rissanen, piano, Mikko Hassinen, kapellimestari.
Striimantaina 20.2.2021 toimittaja Santeri Kaipiainen julkaisee viisi arviota torstain 18.2. ja perjantain 19.2. konserttistriimeistä. Lue myös Striimantain ensimmäinen, kolmas, neljäs ja viides arvio.
Siinä missä monet orkesterit ovat tarjonneet konserttistriiminsä joko ilmaiseksi tai jotenkin ujuttaneet ne verkkosivuille tilausten taakse (kuten suoratoistopalvelujakin pystyy verkkoselainten kautta katsomaan), on UMO Helsinki Jazz Orchestra lanseerannut oman sovelluksen, jonka kautta konsertteja pääsee seuraamaan näinä yleisörajoitusten synkkinä aikoina. Sovellus on tosin saatavilla vain mobiililaitteille, ei esimerkiksi PC:lle tai MacBookille, ja vaikka päditön ihminen pystyisikin linkittämään kännykkänsä älytelevisioon, joutui HDMI-kaapelin ja 2010-luvun alun monitorin varassa toimiva allekirjoittanut kriitikko tihrustamaan keikan puhelimensa piskuiselta näytöltä. Tässä olisi UMOlla petrauksen paikka saada sovelluksensa tietokoneille ladattavaksi.
Aänenlaatu oli onneksi kaikilta osin hyväluokkainen Aki Rissasen saavuttua orkesterin vieraaksi. Muun muassa minimalistisesta konemusiikista ja klassisen eri aikakausilta vaikutteita ottanut Rissanen kuuluu Suomen mielenkiintoisimpiin jazzpianisteihin ja –säveltäjiin, jonka triolevyt eivät suotta ole olleet arvostelumenestyksiä. Torstaina ensiesityksensä striimin välityksellä sai kokoelma Mikko Hassisen big band –sovituksia levyjen Amorandom (2016), Another North (2017) ja Art in Motion (2019) kappaleista. Alkuperäinen triomateriaali on paikoitellen harvakudoksista, ja myös UMOn osuus oli toisinaan pidättyväinen, kuten alun Aleatoricissa; toisinaan tuntui alkuperäiseen lisätyltä blokilta, kuten Bonfire Ballet’ssa (joka muuten oli sävellyksenä mahtava villi sekoitus itäeurooppalaista kansanmusiikkitunnelmaa, Latinalaisen Amerikan tresillorytmiä ja metrisiä modulaatioita). Parhaimmillaan big band -sovitukset räjäyttävät kappaleet aivan uusiin ulottuvuuksiin, mutta nyt jäi välillä olo, että orkesteri oli vain kiva lisämauste alkuperäisiin trioversioihin. Onneksi Bird Visionin New York –vaikutteissa (George Gershwinistä Steve Reichiin) ja Alavan maan nyansoidussa, Gil Evans –maisessa harmoniassa UMO pääsi integroitumaan kokonaisvaltaisemmaksi osaksi musiikkia, ja muutti Seemingly Radicalia jopa lattarifuusion suuntaan.
Konserttiin oli valikoitunut yllättävän erityylistä musiikkia: For Jimmy Giuffre ja Aleatoric olivat lähimpänä perinteistä jazzia, kun taas Das Untemperierte Klavier – tai Duke Ellingtonin ja Avishai Cohenin sekoitukselta kuulostanut Blind Desert – rakentuivat paljon rytmin ympärille. Seemingly Radicalissa ol Rissanen on kertonut rumpali Teppo Mäkysen tuoneen konemusiikkivaikutteita osaksi trionsa musiikkia, mutta tällä kertaa Mäkysen tilalla rumpujen takana oli nuori Anssi Tirkkonen – toki kelvollisesti suoriutui hänkin.
Rissasen osaaminen näkyi hänen sooloissaan niin teknisenä tarkkuutena, monipuolisena vasemman käden käyttönä kuin omaperäisten hienojen pitkien linjojen rakentamisena. Yllättävän monta sooloa kuultiin basisti Antti Lötjöseltä; trion jäsenenä oli materiaali hänelle tietenkin tuttua maaperää improvisointiin mukavan pyöreällä kontrasaundilla. Myös UMOn puhaltajat pääsivät solistin valokeilaan; etenkin Kasperi Sarikosken pasuunasoolo sekä Olli Ojajärven ja Jouni Järvelän saksofonisoolot ansaitsevat kehut. Juonnoissa tosin solistien nimet jäivät puuttumaan – toinen kehityskohde sovellussäätämisen rinnalle.
