Arvio: Radion sinfoniaorkesteri, Musiikkitalo 19.2.2021. Sakari Oramo, kapellimestari, Sirja Nironen, sello. Webern, Zinovjev, Sibelius.
Striimantaina 20.2.2021 toimittaja Santeri Kaipiainen julkaisee viisi arviota torstain 18.2. ja perjantain 19.2. konserttistriimeistä. Lue myös Striimantain ensimmäinen, toinen, kolmas ja viides arvio.
Lyhyt oli eilen kaunista RSO:n ohjelmassa, kun noin vartin mittainen Sauli Zinovjevin sellokonsertto Die Welt – ein Tor ja puolituntinen Jean Sibeliuksen sinfonia nro 3 saivat seurakseen Anton Webernin Viisi kappaletta orkesterille (1913), joiden ytimekkyys saisi hardcore-punkkaritkin kateellisiksi. Kahdenkymmenen soittajan kamarikokoonpanolle tehdyt laulut ovat kuin aforismeja tai haikuja, lyhimmillään kuuden tahdin mittaisia, ja niiden äärimmilleen viety reduktio (Webernin kuuluisan Sinfonian tavoin) vaatii soittajilta nimenomaan kamarimusiikillista tarkkuutta ja rohkeutta. Webernin polkua on seurannut hyvin harva säveltäjä – kenties György Kurtág tulee lähimmäksi. Niissä on jotain hyvin karua, mutta olennaista.
Tietyllä tavalla Die Welt – ein Toria (2017) voi pitää Webernin Viiden kappaleen eksistentialistisena hengenheimolaisena. Sen nimi tulee filosofi Friedrich Nietzschen runon Abschied (suom. Jäähyväiset) lauseesta, jossa todetaan maailman olevan (kuin) ”portti tuhansiin autiomaihin, hiljaisiin ja kylmiin”. Nietzschen filosofiassa totuudet ja arvot kyseenalaistetaan, mutta nihilismi täytyy välttää; tavallaan Zinovjevin konsertossakin voi kuulla eksistentiaalisen toteamuksen ”ihmisen osasta” maailmassa, jossa jokainen on viime kädessä vastuussa omista arvoistaan, merkityksistään ja tulkinnoistaan.
Konsertto oli läpeensä solistinen ja hyvin lyyrinen, ja sen kantaesittänytkin, ennen kaikkea nykymusiikin parissa viihtyvä Sirja Nironen aivan uskomaton luonnonvoima. Huipputarkasti hallittu sellon ylärekisteri valitti vuolaalla pehmeydellä orkesterin harvan autiomaan yllä ja sukelsi syöveriin kitkaisilla, intensiivisillä tremoloilla. Tarkassa nyansoinnissa ei ollut hitustakaan yrittämisen tunnetta, eikä oikeastaan edes esittämisen oloa: sävellys, sointi ja solisti olivat kuin yhtä. Varttiin tuntui mahtuvan aivan oma monikulmainen mikrokosmoksensa, jonka päätteeksi Nironen jatkoi samalla vauhdilla vielä omaan hetken sello–laulu-improvisaatioonsa maailman luonnollisimpana asiana. Nironen on todellinen sellohelmi, ja on lähestulkoon haaskuuta, ettei häntä ole jo buukattu kiertämään maailman huippulavoja.
Jos Webernin ja Zinovjevin karuus oli kuin laadukasta mutta kirpeää giniä, oli Sibeliuksen kolmas niitä pehmentävä tonic: hyvinkin tuttu, ytimekäs ja optimistinen teos. RSO:n kunniakapellimestari Sakari Oramo loi sinfoniaan hurmaavan, karismaattisen kaaren, jossa palaset tuntuivat olevan juuri siinä, missä niiden kuuluukin.
