Arvio: We Jazz, Helsinki 9.12.2018. Bowman Trio; Verneri Pohjola & Mika Kallio: Animal Image.
We Jazzin jälkimmäinen sunnuntai oli festivaalin luontevaa rauhoittumisen aikaa. Ainon-kvartetin brunssiesiintymisiä lukuun ottamatta varsinaisia konsertteja oli kaksi: Bowman Trio Helsinki Contemporary –installaatiogalleriassa Bulevardilla sekä Verneri Pohjolan ja Mika Kallion elokuvallinen(kin) Animal Image vuodenvaihtessa sulkeutuvassa elokuvateatteri Andorrassa.
Voisi puhua siis trumpettiteemaisesta illasta, ellei se olisi tässä yhteydessä etenkin rumpaleita aliarvioivaa. Vaikka Bowman Trion melodiavastuu oli trumpetisti Tomi Nikulla, hääri juontohommissa rumpujen takaa Sami Nummela. Elokuvateemainen ilta voisi olla kuvaavampi, sillä trion esityksen aikana heijastui videotykiltä heidän päälleen galleriassa esillä oleva Keith Piperin videoteos Mic Drop – ties kuinka monta kertaa alusta loppuun. Mikrofonit olikin tosiaan pudotettu, sillä ryhmä esiintyi akustisesti, mikä osoittautui keikkatilaan sopivaksi ja piristäväksi.
Lauantai-illan ohjelmaan verrattuna oli Bowman Trio enemmän kiinni traditiossa ja varsinkin cool jazzissa. Muoto- ja harmoniaratkaisuissa kumarrettiin länsirannikon 1950- ja 60-lukujen suuntaan: avauskaksikko Nimettömän ja Hard Workin aikana mielessä vilahtivat Miles Davisin, Sonny Rollinsin ja Chet Bakerin tunnelmat. Puhallintrioilla on monesti taipumus kadota harmoniseen vaikeatajuisuuteen, mutta tässä konsertissa se helmasynti vältettiin: variointi toteutettiin Nummelan ja basisti Joonas Tuurin kompin rytmisillä vapauksilla, jotka kuuluivat etenkin kappaleitten aluissa ja taimauksen mikromuuntelussa. Hienovaraiset vivahteet olisivat tosin vaatineet vastaanottajapuolella eli yleisössä enemmän tarkkaavaisuutta kuin mitä pimeä joulukuinen sunnuntai-iltapäivä kykeni tarjoamaan. Eniten perinteestä irtosivat Tuurin bassosoolot, joista löytyi tilan tunnun tuoman Mingus-maisuuden lisäksi mainiosti häivähdyksiä niin gospelin kuin funkin puolelle. Valitettavasti tunnin kestoon nähden kappaleet olivat turhan samankaltaisia, mikä johti osittaiseen puuduttavuuteen; samoin yhtyeen harkitulla cool-konseptilla oli hintana vaikeus välittää lämmintä energiaa ja luoda syvempi yhteys yleisöön.
Festivaalin päätti Andorrassa trumpetisti Pohjolan ja lyömäsoittaja Kallion improvisatorinen kokonaisuus, jossa omien puheidensa mukaan jo kymmenen vuotta yhdessä improvisoinut parivaljakko soitti ensin vajaan vartin verran kahdestaan ennen illan pääohjelmaa. Aluksi Kallion vaimea mutta intensiivinen tykitys tomeilla, lautasilla ja bassorummulla sai vierelleen Pohjolan neljän-viiden nuotin synteettisten skaalojen murtosointuvariaatiot. Oli ihailtavaa, kuinka rytmisen ja melko tauottoman soiton lomassa duolla oli läsnä aina ajatus seuraavasta kuviosta ja siirtymästä. Tunnelma saattoi vaihtua nopeastikin äkäisistä kuudestoistaosista todella pehmeisiin ja pitkiin nuotteihin.
Andorran valkokankaan luona pääosassa oli kuitenkin kuvataiteilija Perttu Saksan taide-/luontodokumenttielokuva Animal Imagen säestys. Noin 40-minuuttinen hidastempoinen mustavalkoinen elokuva oli silkkaa visuaalista upeutta, alkaen arktisilta rannikoilta ja edeten kohti aarniometsää. Vaimeiden gongin ja kellojen hipellyksen sekä kaikuisan ”vuonojazz”-trumpetin maailmasta liikuttiin niin minimalistiseen moderniin kuin jälleen modaaliseen. Upeat hidastetut tarkkailut ja kuvakulmat eläimiin yhdistettynä musiikkiin, jonka parhaimmillaan unohti studioäänitteen sijaan muodostuvan aistiensa edessä vain hetken tuotteena, saivat ajantajun katoamaan ja mielen uppoutumaan yllättävällä voimalla merkityksellisyyteen ja sopusointuun kaupungin, kellon ja kännykän tuolle puolen. Moisen sielunmaiseman auditiivinen ylläpito vaati Kalliolta ja Pohjolalta todellista syvätason muusikkoutta ja instrumentin hallintaa. Festivaali ei olisi voinut saada syleilevämpää, juurekkaampaa päätöstä.
Santeri Kaipiainen
