Georg Friedrich Händelin aariakoosteiden kohdalla raja maagisen ja pitkäveteisen tulkinnan välillä on joskus vaikeasti määriteltävä mutta silti selkeä, jopa fyysisesti koettava. Philippe Jarourssky loistaa uudella levyllään niillä hyveillä, jota tekevät staattisetkin valituslaulut syvältä kouraiseviksi. Hänen sulokkaaseen mutta aiemmin hieman monotoniseen sointikauneuteen nojaava äänensä on saanut uutta ytyä alarekisteriin, joka tuo kaivattua pohjaa ja vaihtelua ilmaisuun. Lisäksi hän on saanut fraseeraukseensa lisää spontaanisuutta ja tekstilähtöistä ilmaisua.
Jarousskyn uusi Händel-levy on täysosuma ja palauttaa hänet fakkinsa huipulle. Hänen Bachin kantaattiaarioiden levynsä epäonnistui – osaksi siksi, että saksa ei vain ole hänen kielensä, ja Bachin vokaalimusiikin kohdalla siitä lähtee kaikki ilmaisu. Italian ja ranskan parissa taiteilija sitä vastoin on kotonaan: kieli ikään kuin sulaa hänen suussaan. Harva minkään fakin edustaja saa Händelin aarioihin samanlaista melosta, jossa fraasit tuntuvat jatkuvan ikuisesti mutta silti koko ajan uusin väristyksin. Virtuoosisia kuvioita hän muuntelee rikkaasti ja joustavasti, mutta ei koskaan niiden itsensä vuoksi vaan perusaffekteja palvellen. Nämä kaksi asiaa ovatkin juuri niitä, jotka tekivät monet roolit kantaesittäneiden kastraattien taiteen niin ainutlaatuiseksi.
Silti hyvä Händel-tulkinta vaatii aina koko tiimin yhdessä hengittämistä ja reagoimista. Jarousskyn perustama Artaserse on kehittynyt itsenäiseksi ja reaktioherkäksi barokkiyhtyeeksi, joka osaa luoda musiikkiin dramaattista svengiä ja toistuvien passacaglia-kuvioiden hypnoottisuutta.
Uuden levynsä ohjelmiston Jaroussky on valinnut taitavasti, sillä mukana ei ole sitä tutuinta Händel-hittikoostetta vaan joukko harvinaisempia kohtauksia Jonkinlaiseksi teemaksi muodostuvat yksityisen ja politiikan, velvollisuuden ja tunteiden ristiaallokossa painiskelevat hallitsijat kuten Riccardo [primo], Radamisto, Flavio [re de’Longobardi], Tolomeo [re d’Egitto], Giustino, Imeneo, Ezio ja Siroe [re di Persia]. Kaikki roolit ja kohtaukset ovat kuitenkin erityyppisiä: on seria-oopperoiden kyynelehtiviä valituslauluja, raivoavaan mereen vertautuvia tunne- ja kuviomyrskyjä, pastoraalisia romansseja ja puolikoomisten antisankareiden ironisesti luonnehdittuja mielentiloja.
Viimeksi mainituista kutkuttavimpia on Flavio, joka aariassaan (Rompo i lacci) pähkäilee petoksen, murhan ja rakkauden välillä täysin kaksinaamaisesti ja vailla moraalia. Jaroussky osaa säilyttää ironisen terän ja luoda traagisiin lamentoihin tasapainoilua, joka estää niiden luisumisen silkaksi itsesääliksi. Esimerkkinä tästä ovat Radamiston realistisen tilannetajun ja subjektiivisen katkeruuden välillä taiteilevat aariat (erityisesti Viele, se mi dai vita) ja Tolomeon hallusinaatiot hänen juotuaan vihollisen tuomaa myrkkyä, jonka vaikutus muuttaa vihankin iloksi (Stille amare).
Silti dramaattisena leiskuttelijana ja äänen eri rekisterien väritehojen yhdistäjänä Jaroussky ei ole oopperakontratenorien kuninkaan Franco Fagiolin luokkaa. Hän pysyy kauneuden palvojana ja briljeeraa melankolisen linjan varioijana. Siitä saadaan näyte jo alussa, Imeneon aariassa (Se potessero i sospir’ miei), johon orkesteri luo keinuvan, tuudittavan vireen. Kun Amadigi di Gaula -oopperan nimihenkilö katsoo rakkauden lähteeseen ja saa siitä lohdun tilanteeseensa (Sussurrate, onde vezzose), koko taikapuutarha herää eloon. Se ei onnistu ilman kosketuksen herkkyyttä, jollainen Jarrousskyllä on.
Harri Kuusisaari