Sen teemana ovat kahden tragediennen, Didon ja Kleopatran hahmot oopperakirjallisuudessa ajanjaksolla 1640–1740. Molemmat antiikin naiset, Egyptin (todellinen) ja Karthagon (kuvitteellinen) kuningatar olivat suosittuja jo oopperan synnystä asti, ja he kiehtoivat säveltäjiä voimakkuudellaan ja eksoottisuudellaan. Dido oli uhrautuvan rakkauden perikuva, kun taas Kleopatraan on alusta asti liitetty vaarallisen viettelijättären piirteitä.
Anna Prohaska on Berliinin Valtionoopperan ensemblessä kasvanut lyyrinen koloratuuri, jolla on kyky valjastaa taivaallinen äänensä aina tekstin ja draaman palvelukseen. Tällä levyllä hän tarjoaa laajan kattauksen vastakohtaisia tunnetiloja melankoliasta tunnemyrskyyn ja ilkamointiin. Levyn ohjelmisto matkaa läpi englantilaisen, italialaisen ja saksalaisen oopperatyylin mutta säilyttää silti integriteettinsä.
Matka alkaa Henry Purcellin Didon ja Aeneas’n (1689) aarialla päättyy saman oopperan lamentoon. Prohaska pelkistää äärimmilleen ja ohentaa äänensä huokailuun ja lopulta pois kuolemiseen. Francesco Cavallin Didone-versio (1641) on aivan erilainen venetsialaisessa loistossaan ja aistillisuudessaan, ja ooppera serian dramaattiseen myrskykohtaukseen päästään Johann Adolf Hassen versiossa Didone abbandonata (1742).
Samaa tyyliä saksalaisin aksentein edustaa Hampurissa vaikuttaneen Christoph Gautnerin Dido, Königin von Karthago (1707). Siinä tunneasteikko on jyrkempi kuin Dresdenin valistunutta hovia palvelleella Hassella. Prohaska laulaa hitaan resitatiivin kohtaloa aavistellen, ja myrskyaariassa kuviot viuhuvat vihaisesti. Kuka elvyttäisi Gautnerin oopperat?
Egyptin kuningattarien laaja skaala alkaa Daniela de Castovillarin La Cleopatrasta (1662), jonka kuolinaariassa on paatosta ja melankoliaa. Venetsialainen säveltäjä oli Monteverdin ja Cavallin perillinen. Kiinnostava tuttavuus on Antonio Sartorion vuonna 1677 syntynyt versio, jonka aaria esittelee ilkikurisen, vaarallisen ja nuorekkaasta vallastaan nauttivan femme fatalen. Samaan librettoon syntyi Georg Friedrich Händelin Giulio Caesare in Egitto (1724), jonka naiskuva on monitasoisempi. Se pieta-aaria on levyn pysähdyttävin tulkinta.
Hassen Marcantonio e Cleopatra (1725) oli konserttikäyttöön tehty bel canto -ilottelu, jossa Kleopatraa tulkitsi nuori Farinelli. Kastraattien ihmeitäkin Anna Prohaska osaa tulkita. Hän tekee näiden kaikkien tyylien välille selvän eron käyttäen niin sanamaalailun kuin vokaalisen virtuositeetin kaikkia keinoja. Yhtä oleellista on Il Giardino Armonico -orkesterin dramaturgisesti tarkat ja aisti- ja tunnekylläiset osuudet. Välisoitoissaan orkesteri vie kuulijan improvisaatio- ja tanssihuumaan tai johdattaa aarioiden kouraiseviin tunnelmiin.
Harri Kuusisaari