Pitkää horisonttia ja kaiken pysyyvyyttä alleviivaavat urkupisteet ovat perinteinen musiikin keino luonnon kuvaamiseen, ja niitä käyttää paljon myös Outi Tarkiainen. Hänen vangitsevaa musiikkiaan sisältävä levy esittelee kaksi saamelaiseen kulttuuriin ja luontosuhteeseen liittyvää teosta, joissa on vahva eettinen vire. Päärooliin asettuvat maan, luonnon ja ikiaikaisten kultuurien kaltaiset pysyvät asiat, joiden puolesta nykyään täytyy taistella. Eräänlaista ekomusiikkia siis.
Pohjoisen kotimaisemistaan ammentava ja myös jazz-taustan omaava Tarkainen on löytänyt persoonallisen sävelkielen, jossa ei ole mitään jazzahtavaa tai saamelaista. Silti se ottaa avarasti vaikutteita löytääkseen oman paikkansa suomalaisessa musiikissa pääteeman aseman omaavien luontokuvien keskellä. Viime aikoina hänen teoksissaan on tullut voimakkaasti mukaan myös äitiys.
Konsertto sopraanosaksofonille ja orkesterille on saanut nimekseen Saivo. Se viittaa saamelaisessa muinaisuskossa esiintyvään kaksipohjaiseen järveen, jonka alapuolella on tuonpuoleisten olentojen asuttama toinen maailma. Musiikki liittyy olennaisilta mielikuviltaan järveen ja sen pinnan heijastuksiin, joita kaikutehojen runsas käyttö alleviivaa.
Veden väreily ja pyörteet sekä syvyyksistä kumpuava uhka ja draama luovat teoksen tunnelmia. Soittimellista väriä antavat vibrafoni, celesta ja lyömäsoittimet. Sopraanosaksofoni laulaa paikoin mikrointevallein kuin myyttinen lintu järven yllä. Sen pitkiä kaarroksia leimaa vapauden tunne, mistä kiitos myös loistavalle solistille Jukka Perkolle. Teos etenee dramaattisen käänteen jälkeen alapuoliseen maailmaan, jota luonnehtivat mikrosävelisyys, halkeamat ja glissandot. Loppu – esitysmerkkinä molto calmo misterioso – jättää viimeisen sanan hiljaisuudelle. Onko se sitten jo henkiolentojen maailmaa?
Mezzosopraanolle ja kamariorkesterille sävelletty Maa, kevään tytär paneutuu enemmän saamelaisuuteen ja nostattaa kysymyksiä alkuperäiskulttuurien kokemasta uhasta ja sorrosta sekä edelleen ilmastonmuutoksesta ja ympäristöongelmista. Tekstien runoilijoina ovat Rose-Marie Huuva, Rauni Magga Lukkari, Timo Malmi, Aila Meriluoto, Leena Morottaja ja Nils-Aslak Valkeapää.
Teos alkaa puheosuudella, joka kertoo talvisäässä vaeltavasta äidistä ja tyttärestä, jotka synnyttävät lumituiskuun tyttölapset. Laulusolisti Virpi Räisänen eläytyy niin resitoiviin, hiljaa valittaviin kuin dramaattisiin säkeisiin, joille orkesterin urkupisteet, puhuttelevat soolot sekä maata, ikuisuutta ja kaipausta kuvaavat ydinmotiivit antavat merkityksiä. Ehkä teos jää konserttoon verrattuna hieman staattiseksi – draama ei oikein kiteydy.
Joka tapauksessa oli tärkeää saada Tarkiaisen teokset levylle. Lapin kamariorkesteri paneutuu John Storgårdsin johdolla musiikkiin antautumuksellisesti ja laajalla sointivärien kirjolla. Täytyy jälleen ihmetellä, miten pienestä orkesterista lähtee tällaisia tehoja.
Harri Kuusisaari