Suomalainen elegia -nimi ja Hugo Simbergin maalausta esittävä kansi muodostavat ehkä turhan kansallisromanttisen paketin levylle, sillä P. H. Nordgrenin musiikissa on myös modernia hurjuutta, repivää tragiikkaa ja huumoria. Mutta hyväksyttäköön se silti, sillä pessimismi on Nordgrenin musiikin perusvire. Levyn mestariteos on neljäs viulukonsertto vuodelta 1994, joka on parhaita alan suomalaisia luomuksia. Sen kantaesittivät John Storgårds ja Wegelius-kamariorkesteri, jotka myös levyttivät sen Ondinelle. Nyt Jari Valo ja Juha Kankaan johtama Keski-Pohjanmaan kamariorkesteri menevät tulkinnassaan pidemmälle. Dynaamisessa loistossaan ja emotionaalisessa syvyydessään se edustaa keskipohjalaisten pitkän Nordgren-tradition huippua.
Viulusolisti on teoksen alkupuolella uhmapäinen individualisti, joka liitelee orkesterin taustojen päällä, mutta pian dissonoivat aiheet tiivistyvät klustereiksi, orkesterin kylmiksi kouriksi, jotka ottavat yksilön puristukseensa. Raastavat ja jyskyttävät toistot tekevät hurjan ja traagisen vaikutelman. Keskiosassa tunnelma kuitenkin seestyy, ja musiikki alkaa kierrellä d-mollisoinnun ympärillä surumielisen kauniisti ja hypnoottisesti. Sitten teemat alkavat sinkoutua kromatiikan avaruuteen, mutta saavutettu tasapaino pysyy. Konserton kerronnallinen kaari pitää pihdeissään. Jari Valo tiristää viulustaan miltei romanttista kiihkoa ja osaa hiljentyä koruttomuuteen. Orkesteri vastaa sointinsa tunnetulla intensiteetillä.
Rock scoren keskipohjalaiset ovat levyttäneet ennenkin BIS-merkille vuonna 2005, mutta uusintaa ei auta protestoida – etenkin kun Alban tuotanto tarjoaa muhkeampia soundeja. Teos on tehty Kaustisen Kansantaiteen keskuksen vihkiäisiin. Tila on louhittu osin kallioon, mikä on antanut inspiraation musiikille. Kalliota edustavat klusterimaiset dissonanssisoinnut, joista alkaa erkaantua pelimannimusiikin fragmentteja – ikään kuin pelimannien haamut ilmestyisivät kiven sisästä. Tämä ei ole ainut kerta, kun säveltäjä käyttää kansanmusiikin aineksia jonkin menetetyn puhtauden symbolina. Orkesteri erittelee tekstuurin erittäin selkeästi, ja sävelmien luonne muuttuu aavemaisesta eleganttiin ja rouhevaan.
Käyrätorvikonserton kohdalla elegiamaisuudesta voi jo puhuakin, sillä soolotorvi kajauttelee melankolisia repliikkejään orkesterin hiljaisiin maisemiin. Totta kai demonit ilmestyvät tästäkin kesäyöstä ja saavat solistin valittamaan värisyttävin neljäsosasävelaskelin. Jukka Harju soittaa osuuden hienostuneesti. Orkesteri on levyttänyt teoksen jo Finlandia Recordsille, ja siinä solistina oli kantaesityksessäkin soittanut Sören Hermansson. Finlandian levyjen saatavuuden kanssa on niin ja näin, joten uusinta oli siltäkin osin tarpeellinen.
Harri Kuusisaari
