Vanhaan suomalaiseen kulttuuriperintöön liittyvillä aiheilla on tärkeä osa Olli Mustosen sävellystuotannossa, ja hänen uusi viulukonserttonsa on saanut innoituksensa runonlaulaja Larin Paraskesta.
Sommerkomponist – kesäsäveltäjä – on rooli, jonka monet muusikko-säveltäjät ovat omaksuneet. Kun talvikaudet kuluvat konserttilavoilla usein eri puolilla maailmaa, ovat kesät rauhoittumisen ja luovan työn aikaa.
Tällaista työrytmiä pyrkii myös Olli Mustonen (s. 1967) jonkin verran noudattamaan. Muusikkona hän esiintyy aktiivisesti sekä pianistina että kapellimestarina, joten sävellystyö tapahtuu paljolti kesäisin.
”Vaikka en säveltäisi, en haluaisi olla koko ajan matkoilla. Vastapainoksi konserttimatkoille olen kesällä paljon Suomessa, ja minulla on onni asua maaseudulla luonnon keskellä. Sävellystilausten suhteen pyrin siihen, että on yksi suurimuotoisempi tilaustyö kesää kohden”, Mustonen kertoo.
Osittain kesäisen sävellysprosessin hedelmänä on syntynyt myös Mustosen viulukonsertto nro 2 (2024), lisänimeltään Larin Paraske. Se on sävelletty Radion sinfoniaorkesterin tilauksesta ja saa kantaesityksensä orkesterin itsenäisyyspäivän konsertissa solistinaan Elina Vähälä ja kapellimestarina Nicholas Collon.
Kun Mustosen uudella viulukonsertolla on lisänimenä Larin Paraske, suomalaiskansallisen kulttuuriperinnön keskeisiin hahmoihin kuuluva runonlaulaja, voisi ajatella, että teos on sävelletty varta vasten juuri itsenäisyyspäivän konserttia varten, mutta näin ei ole.
”Elina pyysi minulta konserttoa ja oli yhteydessä Radion sinfoniaorkesterin kanssa. On puhdasta sattumaa ja vähän mystistäkin, että konserton aiheeksi valikoitui juuri Larin Paraske. RSO:ssa vasta etsittiin päivämäärää esitykselle, kun olin jo heidän tietämättään saanut idean kirjoittaa konserttoni eräänlaisena kunnianosoituksena Paraskelle. Olin metsässä kävelemässä, ja kevään ensimmäisen mustarastaan laulu toi hänet jotenkin hämmentävän tenhokkaasti mieleeni”, Mustonen kertoo.
”Elinan kanssa perehdyimme konserttoon vasta kun se oli jo valmis pianopartituurimuodossa, ja vain pientä editointia sen parissa yhdessä teimme. Tunnemme toisemme pitkältä ajalta, ja totta kai myös hänen vaikuttava taiteilijapersoonallisuutensa Larin Parasken ohella on ollut hyvin tärkeä innoittaja tälle konsertolle.”
”Tunnustaudun karelianistiksi”, toteaa Mustonen, ja Larin Paraske istuu luontevasti tähän ajatukseen. Larin Paraskeen hän on perehtynyt enemmän myös Senni Timosen kirjan Näin lauloi Larin Paraske (1980) kautta.
”Larin Paraske oli toki tavattoman tärkeä henkilö suomalaisessa kulttuurihistoriassa, liittyen koko siihen suurenmoiseen, muinaiseen traditioon, jota hän edusti ja myös siihen aivan erityiseen säteilyyn, joka hänestä selvästikin huokui ihmisenä. Hänethän tunnetaan myös Edelfeltin ja Järnefeltin maalauksista. Hänen elämässään oli paljon myös draamaa, vastoinkäymisiä ja tragiikkaakin – jopa nälkää.”
Mustosen mukaan viulukonsertto ei ole varsinaisesti ohjelmallinen, mutta sen osissa on viittauksia Larin Parasken elämään: ”Ensimmäinen osa on nimeltään Näin lauloi Larin Paraske Senni Timosen kirjan mukaan. Toinen osa Larin Parasken nuoruus on eräänlainen scherzo. Vaikka hänen elämässään oli niin paljon tummiakin sävyjä, sanotaan, että varsinkin nuorempana hänessä oli myös valtavasti iloa ja hän kykeni ilahduttamaan myös lähimmäistensä elämää tarttuvalla valoisuudellaan.”
”Kolmas osa on nimeltään Puhelen Jumalan puille Paraskelta kerätyn runon mukaan ja viimeinen osa Apotheosis. Kyseessä on tummasävyinen teos, mutta siinä on sankarillinen päätös, joka symboloi Parasken valtavaa sielullista voimaa.”
Vanhaan suomalaiseen kulttuuriperintöön liittyvillä aiheilla on yleisemminkin tärkeä asema Mustosen tuotannossa.
”Sain aiheeseen ehkä aiempaa vielä tietoisemman herätyksen parikymmentä vuotta sitten. Sävelsin 2004 kitarasonaatin Jehkin Iivana, jonka olen muokannut myös pianosonaatiksi ja orkesteriteokseksi. Ensimmäinen sinfoniani Tuuri baritonille ja orkesterille (2011) perustuu Eino Leinon kalevalamittaiseen runoon, ja alun perin tenorille, sellolle ja pianolle sävelletty Taivaanvalot (2017), joka on olemassa myös orkesteriversiona, perustuu Kalevalaan mutta Keith Bosleyn englanniksi kääntämänä – tosin aivan teoksen lopussa kuullaan myös suomen kieltä.”
Mustosen tuotannossa on uuden viulukonserton lisäksi muitakin konsertoivia teoksia. Nuoruudenkaudelta on Fantasia pianolle ja jousille (1985), ja myöhempiä solistiteoksia ovat kolmoiskonsertto kolmelle viululle ja orkesterille (1996), sonaatti viululle ja orkesterille (2013), sonaatti sellolle ja orkesterille (2015) sekä tämän vuoden kesäkuussa kantaesitetty huilukonsertto Sadunkertoja (2023). Sen sijaan varsinaisia pianokonserttoja hänellä ei ole, vaikka hänet tunnetaan kansainvälisen huipputason pianistina.
”Olen kirjoittanut usein ehkä mieluummin muille soittimille kuin pianolle, erityisesti jousille. Muistan, kuinka jo lapsena jousikvartetot olivat minulle erityisen tärkeitä, varsinkin Beethovenin ja Bartókin kvartetot. Olen kyllä säveltänyt Toccatan pianolle ja jousikvintetille, jota olen esittänyt myös jousiorkesterin kanssa, ja itse asiassa myös Pianokvintetostani olen juuri kirjoittanut version pianolle ja orkesterille.”
Sävellystyössä Mustonen toteaa olevansa ”viimeisiä neandertalilaisia”, sillä hän säveltää perinteiseen tapaan kynällä nuottipaperille.
”Näin on, vaikka isäni on ollut tietojenkäsittelyn pioneereja Suomessa ja käytti tietokoneita jo 50-luvulla. Hän jopa teki minulle ohjelman, jolla saattoi kirjoittaa nuotteja puhtaaksi ennen kuin tuollaisia ohjelmia varsinaisesti taisi olla kaupallisesti saatavilla. Näin minä olen ollut samalla varmaankin sekä yksi ensimmäisistä säveltäjistä Suomessa, jonka nuotteja on kirjoitettu tietokoneella, että luullakseni yksi viimeisistä, joka edelleen kirjoittaa teoksensa käsin”, Mustonen naurahtaa.
Kimmo Korhonen
