Itsenäisyytemme juhlavuotena on musiikin merkeissä paljastettu patsaita, jaettu mitaleita ja availtu sanaisia arkkuja. Tähän kaikkeen ei tarvitse suinkaan suhtautua pilkallisesti, merkitseehän se tavallaan musiikin arvon tunnustamista periaatteessa. Tosin mielessä saattaa herätä hienoinen epäilys siitä, ettei vain kyseessä olisi aasi ja heinätukko –menetelmä. Jos niin on asianlaita, emme voi välttyä hieman surumielisiltä mietteiltä, joita sävyttää taustalta kuuluva Valse tristen yksitoikkoinen poljento ja laahaavan melodian apeus.
Voimme nähdä todellisuuden kafkamaisena painajaisunena – lapsia, jotka turhaan kolkuttelevat köyhien musiikkiopistojen ovia tai vanhempia, jotka rukoilevat paikkakunnan sivutoimista pianotätiä ottamaan vastaan heidänkin suuren tulevaisuudentoivonsa, tai koulujen musiikinopettajia laatimassa epälukuisia ja epätoivoisia anomuksia viranomaisille saadakseen levysoittimen, jolla voisivat esittää lapsille omasta kotikirjastostaan lainaamansa Finlandian. Tilanne muistuttaa surkuhupaisalla tavalla Ryysyrannan tunnelmia, kun Jooseppi istuu nimismiehen kanssa saunan höyryssä hukuttaen murheensa korpikuusen kyyneliin. Jostain etäältä kuuluvat Väinön kanteleen epävireiset rämähdykset ontuvassa 5-jakoisessa rytmissä.
Sinisilmäinen idealisti näkee unta ahkeroivista komiteoista, jotka laativat kokonaissuunnitelmia, hän punnitsee kädessään Merikannon Juhan painoasuista partituuria ja ihailee Englundin sinfonian upeaa selkänahkaa. [—] Mutta kaikki olikin vain unta. Vanha rauha ja rakkaus siis vallitsee suloisessa Suomessamme, ja hän hiljentyy jälleen hartain mielin kuuntelemaan ”kotikuusen kuiskehia”.
Pääkirjoitus Rondossa 5-6/1967
Ilmari Krohnin ansiota oli, että hän suurten muotojen ohella opetti tutkimaan pienimpiä muoto- ja rytmiyksiköitä, joihin ei hänen aikanaan kiinnitetty huomiota. Hän opetti, että siellä on voiman lähde, kuten atomifysiikkakin todistaa.
Jussi Jalas muistelee opettajaansa Rondossa 5-6/1967
Ensin täytyy panna merkille, että kaikki Pylkkäsen Tuntemattomasta sotilaasta käsityksensä esittäneet kriitikot päätyivät neniensä nyrpistämiseen – heistä poliittisin perustein kommunistien ruotsinkielinen äänenkannattaja Pehr Henrik Nordgren, joka näki oopperan antineuvostoliittolaiseksi ja katsoi sen olevan korvantäytettä militaristeille sotaveteraaneille, chauvinisteille, patriooteille, fennomaaneille – ja epämusikaalisille. Ilpo Saunio taas riemastui Kansan Uutisissa nähdessään jälleen uuden todistuksen porvarillisen taiteen auttamattomasta rappiosta. Muilla tahoilla oltiin sitä vastoin tyytyväisiä.
Seppo Heikinheimo Rondossa 4-5/1967
Nerokkuus, voimakas yksilöllisyys, uusien ilmaisukeinojen käyttö ja koko sävellystyön ennen kuulematon lähtökohta yhtyneenä näkemyksen monumentaalisuuteen, syventymiseen runoilijan koko tuotantoon ja kaikkea tätä koossa pitävä henkinen intensiivisyys, innostus ja teknillinen taito ovat se harvinainen kokoomus, joka on Yrjö Kilpisen kohottanut korkeimmalle huipulle liedmusiikin alalla.
Maire Pulkkinen Rondossa 4-5/1967