Suomi tuntui taas loppukeväästä kansainvälisen musiikkielämän kohtauspaikalta, kun parin viikon sisällä kuultiin kahta vierailevaa huippuorkesteria. Wienin filharmonikot soitti Tampere-talossa ja Baijerin radion sinfoniaorkesteri Helsingin Musiikkitalossa, molemmat Jane ja Aatos Erkon säätiön sponsoroimina.
Musiikinystävä ei voinut kuin kiittää ainutlaatuisista orkesterikylvyistä. Tällä tasolla ei voi puhua enää paremmuudesta, vain erilaisista identiteeteistä. Siinä vertailu oli kutkuttavaa.
Wienin filharmonikot soitti Tampereella antoisamman ohjelman kuin Musiikkitalossa edellisillä vierailuillaan, joissa pääpaino oli Sibeliuksessa. Kaikki kunnia heille sillä saralla, mutta kyllähän on aivan toinen asia kuulla heitä Mahlerin viidennessä sinfoniassa. Tämä musiikki valssi-, ländler- ja muine tanssiaiheineen ja wieniläissävyineen on muusikoilla syvällä verissä.
Tällä kertaa johtajaksi oli kiidätetty pikavauhtia Daniel Harding Zubin Mehtan tilalle. Hän lähestyi teosta suoraviivaisen energisesti. Matka pimeydestä valoon toteutui huikeana orkestraalisena näytelmänä, jossa positiivinen elinvoima rynnisti kaikkien esteiden ja kontrapunktisten mutkien läpi.
Samalla täytyy kuitenkin sanoa, ettei Harding tavoittanut kaikkia sinfonian tasoja. Jäin kaipaamaan enemmän yksityiskohdilla nautiskelua ja ilme- ja tempovaihtelujen joustavuutta. Missä oli scherzon pilke silmäkulmassa, entä missä olivat ilkamoinnin keskeyttävien käyrätorvisoolojen pysähdyttävyys tai hitaampien välitaitteiden ironinen laahustus? Tulkinta antoi parastaan finaalissa. Sen kontrapunktinen kudos säilyi kaikesta vauhdikkuudesta huolimatta selkeänä, ja soiton virtuositeetti löi ällikällä.
Leonard Bernsteinin ensimmäinen sinfonia sopi Hardingille ehkä paremmin. Orkesteri tavoitti syvällä tavalla sen juutalaisen hengen, jonka tragiikka Elisabeth Kulmanin laulusoolo oli vavahduttava.
Baijerin RSO:n konsertti esitteli kapellimestarin ja orkesterin suhdetta tiiviimpänä. Muusikot seurasivat ylikapellimestariaan Mariss Jansonsia intuitiivisella reaktioherkkyydellä, ja yhteinen suunta tuntui koko ajan niin maukkaissa yksityiskohdissa kuin suurissa kaarroksissa.
Juurevana ja teknisesti varmana tunnettu soittajisto on Jansonsin ylikapellimestarikaudella saanut soittoonsa paljon enemmän detalji- ja nyanssirikkautta. Muhkeus ja bassosta lähtevä juurevuus on tyypillistä saksalaista perinnettä, mutta Baijerin RSO eroaa esimerkiksi Berliinin filharmonikoista, Dresdenin Staatskapellesta tai Leipzigin Gewandhaus-orkesterista – jos Saksan neljän kärjestä puhutaan.
Näillä kolmella on pidempi perinne, joka tuntuu niin kuin vuosikertaviineissä. Baijerilaiset ovat päässeet aristokraattisiin piireihin myöhemmin, mikä kuuluu myös joustavuutena. Muusikoiden silkka osaaminen on oleellisempaa kuin patina. Jos berliiniläisten soittoa kuvaa maskuliinisen intensiiviseksi ja wieniläisten aistilliseksi ja fraseerauksella nautiskelevaksi, baijerilaiset asettuvat tässäkin näiden väliin – tai oikeastaan siirtyilevät tarvittaessa luonteesta toiseen.
Straussin Don Juanista ei tullut pelkkää yltiöpäistä eteenpäin rynnistystä makoisin lyyrisin sivutaittein, vaan orkestraalinen kudos oli monitasoista ja elävää. Puhaltimien soolot olivat priimaa, ja uljautta ja hivelevyyttä yhdistelevät käyrätorvet kruunasivat nautinnon.
Ravelin La Valsessa Jansons piti koko ajan valssirytmin tarkan jäntevänä ja korosti pyörteistä liike-energiaa uhkaavan dekadenssin asemesta. Kuva rotkon reunalla tanssivasta Wienistä välittyi värikkäässä ja kutkuttavasti karakterisoidussa esityksessä.
Prokofjevin viulukonsertossa nro 1 solistina soitti Suomessa tuttu Frank Peter Zimmermann. Hän vältti itsetietoista briljeeraamista ja lyöttäytyi yhdeksi ensembleksi orkesterin kanssa. Esityksessä korostui teoksen balettimaisuus: se oli täynnä satumaisia keijukuoroja, taiturillisia soolo- ja ensembletansseja ja pahisten groteskia luonnehdintaa.
Harri Kuusisaari