Helsingin trendikkään We Jazz -festivaalin imago on henkinyt ulospäin tiettyä viileää eksklusiivisuutta, mutta kenties ohjelmasuunnittelussa on havahduttu tähän, sillä joulukuun alun We Jazzin viimeinen viikonloppu ravisteli käsitystä monipuolisuudellaan.
Suvilahdessa lauantai-illan avanneen Aki Rissasen trion modernien harmonisten tutkailujen rinnalla eli mukavan epäkeskoja ja junnaavia grooveja. Kompleksisuudesta huolimatta tunnelma vei voimakkaasti eteenpäin ja tarjosi kiinnekohtia laajalla siveltimellä. Klassisen ja nykymusiikin vaikutteet kuuluivat, kun basisti Antti Lötjönen flirttaili sekä barokki-idiomien että Välimeren musiikkiperinteen kanssa, Teppo Mäkysen rumpusoolo oli minimalistista sekvenssin variointia, ja pianisti Rissanen oli sovittanut triolle niin Ligetiä kuin Gesualdoa.
Valtteri Pöyhösen luotsaama Dalindèo esiintyi yhteistyössä puolalaisen 3 sounds of Komeda -projektin kanssa, jossa säveltäjä Krzysztof Komedasta kertova dokumenttielokuva saa ääniraitansa paikallisten yhtyeiden sovituksista. Third stream -henkisen soinnin hienovarainen orkestraatio tavoitti Komedan elämänvaiheet, ja elokuva syvensi myös musiikkia. Riemukkaasta boogiesta liikuttiin hellempiin vaiheisiin ja kuuluisaan elokuvamusiikin kauteen. Upeasti rakennettu kuvan ja musiikin liitto koki huipentumansa Svantetic-kappaleessa.
Kim Myhrin You|Me -projektin minimalistinen väännös krautrockista ja folkista venytti hykerryttävästi jazzkäsitteen rajoja. Neljän kitaristin ja kolmen lyömäsoittajan yhdistelmä onnistui olemaan yllättävän hypnoottinen. Samoihin aikoihin pienemmässä salissa brooklyniläinen baritonisaksofonisti Jonah Parzen-Johnson hiljensi yleisön vähäeleisen elektroniikan ja toisteisten motiivien yhdistelmällä, jonka keskellä hän kuljetti pitkiä ja rauhallisia melodialinjojaan. Myhrin yhtyeen universaaliin transsiin verrattuna nyt oltiin mystisemmän ja arkaaisemman äärellä.
Musiikkipersoona Arwi Lindin perustaman Arwi of Loversin huikeat afrojazz-jamit pyyhkäisivät aiemmin mainittua viileyden konstruktiota vielä lisääkin tiehensä. Kitaristin, basistin ja neljän lyömäsoittajan junnaava groove loi maton, jonka päällä Sami Pekkolan, Johannes Sarjaston ja Otto Eskelisen saksofonit pääsivät toteuttamaan freen ja rituaalin välissä muljuavaa soittoaan.
Illan päättäneen Mopon keikka alkoi kuin maanittaen yleisöön tiettyä henkeä, mutta jo toisessa kappaleessa yhtye väänsi menovaihteen silmään. Saksofonisti Linda Fredriksson puski turboahdettua mourua ja maanista tökötystä, ja Eero Tikkanen oli naksauttanut röyhkeän tuhnuisen bassosärön kielten ja kaiuttimen väliin. Trio piti kiinni kynsin hampain sekä intensiteetistä että jorausmeiningistä: Mopoa on viritetty kulkemaan vuosi vuodelta lujempaa.
Sunnuntaina Helsinki Contemporary -galleriassa soittanut Bowman Trio kumarsi enemmän tradition ja Yhdysvaltain länsirannikon cool jazzin suuntaan. Trumpetisti Tomi Nikun ja basisti Joonas Tuurin harmonia pysyi selkeätajuisena, ja variointi toteutettiin Tuurin ja rumpali Sami Nummelan yhteispelin kautta. Hienovaraiset vivahteet eivät kuitenkaan jaksaneet kannatella yhtä tyyliä kokonaisen tunnin ajan.
Elokuvateatteri Andorrassa trumpetisti Verneri Pohjolan ja lyömäsoittaja Mika Kallion improvisaation pääosassa oli kuvataiteilija Perttu Saksan taide-/luontodokumenttielokuva Animal Imagen säestys. Noin 40-minuuttinen, hidastempoinen mustavalkoinen elokuva oli silkkaa visuaalista upeutta. Vaimeiden gongin ja kellojen hipellyksen sekä kaikuisan ”vuonojazz”-trumpetin maailmasta liikuttiin niin minimalistiseen moderniin kuin jälleen modaaliseen. Audiovisuaalinen yhdistelmä sai mielen uppoutumaan yllättävällä voimalla kaupungin, kellon ja kännykän tuolle puolen. Moisen sielunmaiseman ylläpito vaati Kalliolta ja Pohjolalta todellista syvätason muusikkoutta ja instrumentin hallintaa. Festivaali ei olisi voinut saada syleilevämpää, juurekkaampaa päätöstä.
Teksti: Santeri Kaipiainen
